Äitiäkin voi joskus vituttaa

Eilen töistä kotiin palattuani, pää täynnä räkää ja kuumeisen olon puskiessa päälle istuin sohvalle ja luin tämän. Emmin ”ei niin jouluisen” -julistuksen siitä, miten kaiken ei tarvitse olla kimalteilla kuorutettua ja vähempikin kuin ”unelmaidylli” on ihan fine. Ajattelin mielessäni, että räväkästä tyylistä huolimatta, tuossa on (taas) pointti. Blogimaailma ja Instat on täynnä ihanaa jouluidylliä ja niille, jotka a) eivät jaksa b) eivät ehdi se saattaa raastaa sydäntä syvemmältäkin ja aiheuttaa alemmuuden tunnetta. Turhaan. Pidin julistusta omalla tavalla toimimisesta positiivisena, antaen ehkä tukensa niille muillekin, jotka eivät hössötykseen ja huokailuun kykene.

Ja sitten luin kommenttiosion. Ei sympatiaa ja vertaistukea vaan hyökkäys. Isku ja kertaalleen isketylle.

Mieleeni nousikin ajatus:

Eikö äitiä saa vituttaa?

Kyllä minua ainakin, juuri tällä hetkellä ihan niin paljon, että mietin voiko siihen jopa kuolla. Ja se on ihan okei.

Kun tarvot tässä kiireisessä ja armottomassa maailmassa yrittäen samalla ylläpitää onnellista perhearkea, taipua vauhdissa takaperinsiltaan samalla kurkottaen täyttämään kaikki nykypäivän kasvatusnormit, niin joskus ihan oikeasti saattaa vituttaa aivan urakalla. Ja kun tähän vielä lisätään krooninen väsymys, koska kaksivuotias ei edelleenkään nuku, on huumori hommasta kaukana. Silti se hymy on vain revittävä naamalle, jottei kukaan huomaisi, että: hitto, äiti onkin vain ihminen!

Onko todella menty siihen tilanteeseen, että vain positiivinen ulosanti on okei? Jokainen meistä käy aika ajoin omalla pohjallaan, nousee sieltä ja jatkaa eteenpäin kunnes pohja taas jo näkyy. Jokainen. Että tervetuloa vaan burnoutit ja masennukset, alemmudeentunto ja itseinho, jos jokaisen on pidettävä se visusti omana tietonaan. Arkirealismi, hitosti hienompaa kuin kulissit, joita viimeisillä voimilla yritetään pitää pystyssä.

Ei ole helppoa olla yhtä aikaa kaikkea ja pinnistää vielä pikkasen lisää, että loistaisi jokaisessa asiassa. Se on raskasta. Ja vaikka sosiaalisessa mediassa onkin hienoa se, että jokainen voi tarjoilla muille palan sitä parasta arkeaan (niin minäkin teen), niin ei lynkata niitä, jotka raottavat verhoa siihen muuhunkin. Senkin näkeminen ja kuuleminen tekee hyvää, se on katsokaas myös sitä arkea, jota jokainen meistä elää.

Ja ne, jotka nyt alkavat miettimään millaista kulissia täällä ylläpidetään, voi lopettaa arvailut samantien. Tänään äitiä vaan vituttaa, koska joskus se kaikki on liikaa.

E, jolla on sylissä räkäinen lapsi ja kasa nenääliinoja, meille molemmille, eikä minuuttiakaan aikaa sairastamiseen.