Tarttumisen vaikeus

Kolmekuinen neiti S makaa mahallaan matolla ja tuijottaa intenssiivisesti leluaan, jonka hetki sitten heitti käsistään viereensä. Aivan siinä vieressä kun vain käden ojentaisi. Seurasin tytön touhuja; sormi meni välillä suuhun ja pienen lelun tuijotus jatkui. Mietin mielessäni, että minulle 28-vuotiaalle naiselle tarttuminen, asioiden aloittaminen, on edelleen aivan yhtä vaikeaa. Ne ovat siinä aivan vieressä ja ei tarvitsisi kuin ojentaa käsi niin alkaisi tapahtumaan. Ja kun neiti S vihdoin ojensi kätensä, tarttui leluun ja onnellisena vei sen suuhunsa päätin, että minunkin on aika tarttua.

Blogin aloittaminen on pyörinyt mielessäni jo kauan, enemmän tai vähemmän, mutta kättäni en ole saanut ojennettua, ennen kuin nyt.

Tämän lisäksi tartuin haasteeseen, joka on odottanut minua jo tovin, vaatehuoneeni siivoukseen. En raskaaksi tullessani heittänyt mitään pois, sillä ajattelin pääseväni takaisin omiin mittoihin alta aikayksikön synnytyksen jälkeen ja voivani taas pitää samoja rakkaita vaatteitani. Fyysisesti toki pääsinkin, mutta huomasin kasvaneeni aivan toisella tavalla eikä vaatteet, joita henkareissani roikkuu enää istuneet päälleni.

Vaatehuonetta silmäillessä syntyikin johtotähteni blogiini, kasvaminen. Tuo pieni ihmisen alku on kolmessa kuukaudessa kasvanut siitä avuttomasta kapaloidusta nyytistä, asioihin ja esineisiin tarttuvaksi pieneksi tytöksi. Ja tuo tyttö on pakottanut myös vanhempansa kasvamaan. Joka päivä hämmästyn, kuinka hän oppii uusia asioita ja kasvaa ulos vaatteistaan. Joka päivä hämmästyn kuinka itse kasvan ulos itsekkäästä minä ihmisestä äidiksi, jonka maailman keskipiste ei olekaan oma napa, vaan jonkun ihan muun!

Ja tuo napa vaatii nyt ruokaa kasvakseen. Kiitos ja anteeksi, palaan taas pohtimaan tätä kasvamisen ihmettä, kun neiti S sen sallii.

PS. Vaatehuoneen siivous jäi aivan yhtä kesken kuin tämä juttukin, mutta ainakin olen tarttunut niihin enkä jäänyt neiti S:ää heikommaksi päivän kasvussa ;)