Ensimmäinen vanhempainilta

Tänään oli ensimmäinen vanhempainilta, minulle äitinä. 

Olo oli kuin ala-astella koulumatkalla kesäloma jälkeen: jännitti, hämmästytti, itketti ja hymyilytti. Kävelin aivan liian nopeasti tuon lyhyen matkan (saavuin siis punaisena ja sopivasti hikisenä paikalle) ja pelkäsin mielessäni, jopa nimeni ääneen sanomista. 

Mitä jos ne pitää mua ihan urpona?

Ja heti perään: camoon, et voi olla tosissas, et sä ole menossa mitään kouluesitelmää pitämään!

ekakertalainen

 

Siellä 40 senttiä korkealla penkillä istuessa ja lapseni päivällä leipomaa pullaa mutustellessa olin jo unohtanut kaikki rakentavat naurettavat ajatukseni ja keskityin nieleskelemään palaa kurkustani ja toivoin, että niagara silmistäni ei juuri nyt ala kohisemaan.

Voi ei, mun oma töhöttäjä on täällä päivän pyöritellyt (lue: mukiloinut) pullia ja tollasen kärpässienenkin se on väkertänyt. Täällä se päivät pitkät touhuaa kun itse leikin toimistolla tärkeää. Tossa se syö ja tossa se nukkuu. Sillä on täällä kavereta.

Ja sitä rataa.

Puhuttiin siellä jotain varhaiskasvastussuunnitelmastakin ja toivotaan, että kun sen tapaamisen aika koittaa niin mä pystyn jo tekemään muutakin kuin leikkimään, että mulla on roska silmässä.

 

Onko muilla nämä ensiedustamiset vanhempana mennyt kunnialla ja ihan coolisti? Vai löytyykö joukosta kenties muitakin jänishousuja? (Pliis sanokaa etten ole ainoa)

 

M, joka pitää nyt itsekin itseään vähän urpona