Imetätkö?

”Imetys on ihmisen tai eläimen syöttämistä äidin tai emon maitorauhasten erittämällä maidolla, yleensä suoraan äidin rinnasta tai emon nisästä.” kertoo Wikipedia. Yksinkertaista, eikö totta? No ei.

Raskaana ollessani ihmettelin ja turhauduin moneen kertaan, kun joka paikassa jaeltiin ”Rintamaito ja imetys sitä tätä ja tota” -lehtisiä ja kyseltiin ”Oletko miettinyt imetystä?” ja ”Aiothan sitten imettää?”. En juurikaan perehtynyt lehtisiin ja vastaukseni kysymyksiin oli ulkoa opeteltu ”Aion, jos pystyn. Jos en pysty, en kuole siihen”. En ymmärtänyt vouhotusta.

Meidän kohdalla imetys lähtikin hyvin käytiin, maito nousi kaksi päivää synnytyksestä, sitä pursusi ovista ja ikkunoista, se aiheutti rintatulehduksen ja 40 asteen kuumeen, mutta maitoa tuli ja sehän oli pääasia. Minä siis imetin, vaikkakin kaalinlehdet liiveissä (kyllä, kaalinlehdet), niin minä imetin, hyvä. (Taisi muuten olla taas se ensimmäinen kysymys joka neuvolassakin esitettiin ”Imetätkö?”)

Sitten tuli se suihkutissi -dilemma, josta Kristaliina kirjoitti myös Äiti-suomi -sanakirjassaan. Maitoa suihkusi joka paikkaan, mikä yksistään ei ehkä olisi häirinnyt niin paljon, mutta se, että neiti S meinasi tukehtua maitosuihkuunsa, aiheutti päänvaivaa (ja rintaraivareita!). ”Kyllä se siitä, kunhan lapsi kasvaa” oli auttava neuvo. Kiitos, minä odotan. Suihkutissisyys ja rintaraivarit jatkuivat, mutta minä imetin. Ja ennen kuin alan kuulostamaan siltä, että imetys olisi ollut pahin rangaistukseni, niin täytyy sanoa, että minä imetin koska nautin siitä ja pidin sitä tärkeänä äiti-lapsi -juttuna, meidän juttuna.

Hetken kaikki oli taas helppoa ja ihanaa, mutta sitten tuli korvatulehdus ja eipäs se tissi enää kelvannutkaan, vaan oli turvauduttava tuttipulloon. Edelleen sinnikkäästi imetin ja korvatulehduksesta toivuttua imetys jatkuikin normaalisti (hetken).

Neiti S oli kolmenkuukauden, kun neuvolassa todettiin neidin humpsahtaneen painokäyrältään. Alettiin antamaan lisämaitoa. Neljän kuukauden kohdalla todettiin, että tilanne ei näytä paremmalta ja aloitettiin nopealla tahdilla kiinteät ruuat. Ja koska minun huoleni neidin painosta oli vielä suurempi kuin muiden siirryttiin vähän ennen viittä kuukautta päivät tuttipulloa – aamut/illat/yöt imetystä -systeemiin. Näin pysyin hyvillä mieli kun omin silmin näin määrät, joita neiti söi. Minä osittaisimetin.

Puolitoista viikkoa sitten neiti siirtyi omaan huoneeseensa, ja alkoi nukkumaan yöt läpi. Yöimetykset jäivät pois, imetin edelleen illalla ja aamulla. 

Nyt neiti on viisi ja puoli kuukautta ja taitaa sitten olla jäähyväisten aika, sillä maitorauhaseni ovat todenneet, että kysyntää ei enää ole. Jos joku nyt kysyisi minulta ”Imetätkö?” saattaisin purskahtaa itkuun. Ei, minä en taida enää imettää ja oloni on surkea. 

Neitiä se ei tunnu häiritsevän, mutta miten äiti vieroitetaan rintaruokinnasta?

Miten muut äidit ovat itse kokeneet imetyksen päättymisen?