Hereillä ollaan ja täysiä mennään!

Nukahtamisvaikeudet jatkuu edelleen, ainakin päiväunien osalta. Yöunille on käyty kiljumatta. 

Tämä on ehkä yksi rankimmista vaiheista äitiyteni historiassa, jos kaikkia niitä synnytys- ja imetyshormooneissa valvottuja ensiviikkoja (kuukausia) ei lasketa. Lukuunottamatta paria lyhyttä unetonta jaksoa meillä on aina nukuttu hyvin, ilman kiukutteluita, ja nekin jaksot sattuivat sopivasti isäkuukaudelle, niin eipä tarvinut yksin taistella pientä sisupussia vastaan. Nyt olen yksin näiden päiväunien kanssa ja voi kuinka sydäntä raastaakaan kun toinen istuu sängyssään ja huutaa. Jollain ihmeellä olen tänään kuitenkin saanut kasattua itseni ja pystynyt olemaan rauhallinen tuki ja turva nukahtamis puuhaan. Ainakin omasta mielestäni. Ei ainakaan enää kilpaitkua neidin kanssa, vain jämäkkä ja jämpti Äiti, joka on päättänyt, että neiti ei yksitoista kuukautta vanhana jätä päiväuniaan pois. Hän tarvitsee ne ja minä tarvitsen ne.

Eilinen lääkärikäynti osoitti neidin olevan terve, ei korvatulehduksia tai muutakaan valvottavaa vaivaa, joten ”unikoululla” sitten mennään. Neiti sänkyyn, pää tyynyyn, pupu kainaloon, peitto päälle ja ”kauniita unia”. Käännän selän niin neiti on pystyssä ja itkee. Sama uudelleen. Sama uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Päiväunet on tänään nukuttu, vaikkakin nukuttamista kesti vajaan tunnin, ne nukuttiin ja omassa sängyssä. Ehkäpä yöunille meno olikin helpomaa kun vastassa ei ollut yliväsynyt pikkuneiti.

Ja huomenna sama uudelleen. Ja uudelleen?

Hyvää yötä!