”Ei tuu”

Ei.

Sana, joka opittiin ensimmäisenä, eikä sitä ole unohdettu. Sana, joka on jokapäiväisessä käytössä.

Jokin aika sitten esitin ruokapöydässä kysymyksen, jonka esitän päivän aikana noin viisitoista kertaa hyrrän lailla pyörivälle päälle: ”Otatko vielä?”

Tiukka pään pudistus ja ”Ei ota”.

Häkellyin niin, että reaktioni oli kaukana mistään minkä voisi sanoa olevan kasvatuksellisesti oikeaoppista. Nauru ja naurun sekaiseinen kysymys: ”Mitä?!”

Tiukka pään pudistus ja ”Ei ota.”

Asia selvä.  Mitä siihen enää sanomaan, hän ei ota.

dsc_0474.jpg

 

Muutama päivä myöhemmin istuimme potalla, johon opettelun aloitimme joitakin viikkoja sitten upealla menestyksellä; lähes aina sinne jotain ilmestyy(!!).

Istuimme ja selasimme lehtiä, kunnes neiti S nousee ylös, katsoo minua, sanoo ”Ei tuu.” ja kävelee ulos vessasta. 

Jäin haavi auki istumaan pöntön päälle mainoslehti kourassa.

 

Milloin se tällaista meni oppimaan?! Miten se osaa?! 

Jossain vaiheessa se vain oppi. 

 

Ja neuvottelun varaa ei muuten ole. Edelleenkään.

 

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua teille kaikille!

//M

Suhteet Sisustus Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Taas uusi arki – ensimmäinen hoitopäivä

Juuri kun perheemme alkoi tottumaan toisenlaiseen arkeen, äidin töihin paluuseen, saapui taas uusi arki. (Ihan kuin olisin joskus jo aikaisemmin maininnut, vaiheesta vaiheeseen…)

Tänään oli neiti S:n ensimmäinen hoitopäivä. Milloin siitä tulikaan niin iso?!

Viikonloppuna aloiomme varautua tuleviin aikaisempiin aamuihin ja pakollisiin herätyksiin jättämällä väliin päivä unia ja aikaistamaan nukkumaan menoa tunnilla. Se siirtyi nyt kello kahdeksaan. Rytmin muutos ei tuntunut aiheuttavan mitään, vaan unille käytiin kuten normaalisti; pääasiallisesti ilman huutoa. Ja aamulla reippaana ylös!

Aamu minua eniten jännitti. Äiti ja Isi kun ei ole niitä paljon puhuttaja aamuihmisiä. Ei sitten yhtään. Jollain ihmeenkaupalla aikataulumme tuntuivat kuitenkin (kröhöm, tänä aamuna) osuvan yhteen ja neidin aamutouhujen hoito sujui kuin tanssi omien touhujen lomassa, vuoroja vaihdellen. Kun äiti meikkasi, Isi hoiti aamupesut. Isi ulkoilutti koirat Äiti puki neidin. Äiti puki, Isi joi kahvia. Ja niin edelleen. Herätys 6.30 (YÖK) ja hoitopaikan ovella olimme 7.30! (Ei, matka ei tosiaan ole pitkä ;))

Jättöhetkellä ppari hämmästynyttä katsetta ja täyteen touhuun. Ei siinä mitään ehtinyt halimaan, kun näkyi kaikkea niin mielenkiitoista. Hyvillä mielin, Äiti ja Isi ja neiti S.

img_5366.jpg

Kukkuu!

Työpäivän päätteeksi haimme neidin kotiin, hoitopäivälle pituutta tuli yhdeksän tuntia, itsestä tuntuu hurjan pitkältä ajalta, mutta taitaa olla melko keskivertoa…? Vastassa meitä oli kurapukuinen S, joka ensimmäisenä meidät nähdessään totesi, että Äiti! ja painelin Isin luo! (Noh, sanoi se sentään Äiti)

Siihen kauhuun, jolla aikoinaan hoidon alkamista odotin, nähden ainakin näin ensimmäinen päivä sujui (minulta) hyvin! Luulen, että ”pehmeällä laskulla” on ollut vaikutusta asiaan. Olen jo parissa kuukaudessa tottunut siihen, että päivisin Ässää hoitaa joku kuin minä. Se oli se suurin muutos kuitenkin.

Ja mitä neitiin tulee, kuka 1,2-vuotias ei nauttisi ikäisestään leikkiseurasta? Niinpä. Sitä meillä alettiin aivan selvästi jo olemaan vailla.  Uskon, että nyt oli se oikea aika!

Millaisia kokemuksia teille muilla on päivähoidon aloittamisesta? Minkä ikäisenä ja millaisia päiviä?

Sydämelliset kiitokset Mummille kuluneesta syksystä, upeaa, että mahdollistit sen kotona olon vähän pidempään <3

 

Näin on ensimmäin suuri muutos tullut tälle vuodelle, seuraavaa odotellessa 😉

 

Mukavaa viikkoa teille!

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Työ