Terapioita

 

therapy.jpg

 

Terapioita on monenlaisia. Minä valitsen ne kaikki. Tässä mielentilassa en voi jäädä odottelemaan yhden metodin tuloksia, vaan maksimoin apuvälineet.

Olimme eilen yhdessä perheterapiassa. Odottaessamme terapeutin saapumista halusin kadota. Mieheni, siis tuleva ex, näytti kuihtuneelta ja ahdistuneelta. Hän nieleskeli itkua ja pyöritteli päätään:” Tämä on kauheaa”. Minun sisälläni uiskenteli tuhansia kyyneliä, sitä mustaa ahdistusmömmöä, sanoja ja ehkä vähän oksennusta (en pysty syömään kovinkaan paljon, palaan tähän asiaan vielä). Terapeutin puheilla kävimme läpi päätöstämme, puhuimme toisillemme kauniilla sanoilla, pyysimme anteeksi ja itkimme. Paluuta ei enää ole. Sen me jo tiesimmekin.

Olen menossa yksin terapeutille ensi viikolla. Edessäni on suuri työ itseni kanssa. Ajauduin suhteessamme hoitaja ja huolehtijan rooliin, ja pelkään pahoin että jämähdän siihen. Olen ollut empaattinen sijaiskärsijä mieheni ongelmissa. Ja antanut hänen impulssien ohjailla omia tuntemuksiani. Hänen täydellisyyteen pyrkiminen, kyynisyys ja mielestäni hieman rajoittunut elämänkatsomus…niin niistä tuli osa minunkin mieltäni. Nyt pitäisi taas opetella, että missä menee raja minun ja sinun välillä. Haluan kuitenkin painottaa, että elämämme on ollut onnellista, toiveikasta ja rakkaudentäyteistä. Mutta vain siitä voisin perustaa oman blogin. Nyt kuitenkin on tämä tilanne, yritän selvitä hengissä.

Yksi terapioista on nähdä itseni vauvana. Kuulostaa hullulta, mutta minusta tuntuu että kehoni ja mieleni ovat irtaantuneet toisistaan (siis en ole kuollut…mutta tiedättehän.), enkä enää tiedä miten toimia. Kuten pikkuvauva. Mieleni joutuu sanomaan keholleni:”Nyt on aika mennä nukkumaan, nyt syöt, pese tukkasi, nyt tarvitse jotain hauskaa viihdykettä, ai et halua syödä?Älä kiukuttele, ota jätski.” Muuten en pystyisi tekemään mitään. Kehoni haluaa vain mennä makaamaan sänkyyn ja pelata Candy Crushia. Ruokaa se ei halua. Mieleni hoivaa kehoa.

Suoritan 360-asteista koko mielen temppeliä käsittävää terapiaa. Sana ”suoritus” siksi, että minua ei huvittaisi tehdä mitään. Pakotan itseni menemään ulos, pukemaan kauniin mekon päälleni ja kampaamaan tukkani (siis käänteisessä järjestyksessä…vielä en ole niin hullu että juoksen alasti pihalle ja aloitan performanssini pukeutumisella ja pään karvoituksen oikomisella). Tungen suuhuni sushipaloja mitään ajattelematta. Kirjoitan tätä blogia, rasvaan jalkojani, menen metsään ja katson elokuvia. 

Ystäväterapia on tärkeää. Pari päivää sitten sain kokea jotain mieltäni laajentavaa: minulla on ystäviä! Loistavia ystäviä! Olen soittanut kaikille. Lähettänyt meiliä niille, jotka ovat kaukana. Ja kaikilta olen saanut vastauksen ja lupauksen hoivasta sekä turvasta. Minulla on lista ystävistä, joille soitan kun paniikki iskee. Soitan järjestyksessä. Minulla on kalenterissa tapaamisia varattuna, etten ajaudu tilanteeseen jossa en tiedä mitä tehdä. Olen pyörryksissä…minulla siis oli ystäviä! Tunsin itseni niin yksinäiseksi suhteessamme. 

Itken. Kyyneleet tulevat ryöppyinä ja kuristavat kurkkua. Minut valtaa paniikki, joka vapautuu kyynelten avulla. Se on kuin kuumehorkka – sen tuntee kun se tulee ja tietää että se menee hikoilemalla ohi.

Onko sinulla ehdotuksia terapiamenetelmieni kartuttamiseen? Olen valmis kaikkeen. Kristalleista shamanismiin – everything goes!

Nyt täytyy mennä. Kampaan tukan ja astun ovesta ulos. 

Puolikuollut, mutta rakkauteen uskova,

Piparminttulainen

 

PS.Kummallista. Tuntuu että aika on pysähtynyt tämän kriisin alkaessa. Noin kaksi kuukautta sitten aloimme puhua asioista niiden oikeilla nimillä, itse ero sovittiin vain kaksi päivää sitten. Paljon on tapahtunut jo parissa päivässä. Koko elämä kääntyi ympäri. Silti on vain kulunut kaksi päivää.

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *