Toinen päivä

Tänään on toinen päivä. Eilen oli ensimmäinen, jolloin se sanottiin ääneen:”Ei meidän kannata enää jatkaa yhdessä”. Eikä kannatakaan. Viimeiset vuodet olemme vain olleet ystäviä…tai no, minä olin myös äiti. Olin äiti, vaikka meillä ei ole lapsia.

Raikas boheemiutesi hullaannutti minut täysin muutamia vuosia sitten. Ajattelin, että tämä oli elämää jota halusin elää. Tavata ihmisiä, matkustaa, nauttia rakkaudesta, kokea uutta ja olla luovia yhdessä. Menimme naimisiin ja kaikki oli loistavaa, pelkkää juhlaa! Olit minun kadonnut toinen puoliskoni. Olin löytänyt kotiin.

Tämän värikkään kuoren alla kuitenkin piilee pimeämpi totuus: masennuskaudet, epävarmuus, impulssit, välinpitämättömyys ja kykenemättömyytesi tavalliseen tasapainoiseen elämään (=ADHD-diagnoosi). Sellaiseen elämään, josta minä unelmoin: lapsista, ystävistä, valosta ja rakkaudesta. Minä jouduin kantamaan vastuun kaikesta käytännöllisestä ja aloin vahtia että sinä hoidit asiat. Ihanaa, vai mitä? Äiti partnerina. Partnerina äiti.

Tässä siis lähtökohdat. Olemme päättäneet erota, ystävinä kuitenkin (välitämme edelleen toisistamme). 

Miltä minä näytän tänään? Olen murheiden puristama ja runtelema, kalmankalpea, itkusilmäinen ja ehkä hieman ylipainoinen. Itsetuntoni ja -varmuuteni ovat murrettu. Minulla ei ole mitään käsitystä ”naiseudestani” (mitä se nyt sitten ikinä pitää sisällään…normien rakentama, yhteiskunnan ja meedian vahvistama). Voisiko joku ”kakslahkeinen” enää koskaan katsoa minuun sillä silmällä? Eniveis, nyt alkaa uusi elämä!

Itken ja oksennan vähän ensin.

Tervetuloa blogiini kanssasisaret ja -veljet! Mitä ikinä haluatkin kertoa, anna palaa! En vain jaksa kuulla ilkeitä kommentteja. Jaa ilkeydet jollekin läheisellesi vaikka saunanlauteilla. Kiitti.

Sytämmellä ja totisella rakkauvella,

Piparminttunen