Mikä ihmeen supistus?
Kun kyselin, miltä supistus tuntuu, sain epämääräisiä ”kyllä sen tunnistaa” -vastauksia. Minulta meni kuukausitolkulla tajuta niinkin yksinkertainen asia kuin, mikä on supistus. Siksi olen jo tovin pohtinut ääneen toista yksinkertaista asiaa: mistä tiedän, milloin synnytys alkaa. Ja ennen kaikkea, mistä tiedän sen tarpeeksi ajoissa. ”Kyllä sen sitten tietää” ei riitä vastaukseksi, kun sairaalaan on 130 kilometriä matkaa.
Joitain vuosia sitten tapasin naisen, joka joutui synnyttämään kotonaan ambulanssimiehistön avulla ja ilman minkäänlaista kivunlievitystä, koska sairaala oli vain vähän liian kaukana ja synnytys eteni ihan pikkuisen liian nopeasti.
Nainen asui alle 100 kilometrin päässä Turusta, jossa lähin synnytyssairaala sijaitsi. Pillit vinkuen matka kotoa sairaalaan olisi kestänyt puolesta tunnista kolmeen varttiin. Kun ambulanssikyyti pääsi naisen kotiovelle, piti päättää, syntyykö lapsi kotona vai matkalla. Sairaalaan ehtimisestä ei ollut mitään toivoa.
Lapsi syntyi siihen sänkyyn, jossa se oli suurella todennäköisyydellä laitettu alullekin. Tyttö oli terve ja äiti kokenut. Isä ja ambulanssimiehistö auttoivat. Matkassa oli rutkasti onnea. Silti kokemus oli sen verran järkyttävä, että nainen sanoi muuttavansa kahta viikkoa etukäteen asuntovaunuun sairaalan pihalle, jos joskus vielä lapsen saisi.
Minun ja sairaalan välillä on 130 kilometriä. Haluan ehtiä sairaalaan, saada piikit ja mömmöt, ravata käytäviä, lojua suihkussa, tuskailla sängynpohjalla ja kiroilla miehelle sitä, minkä meni tekemään, kun saattoi minut tähän tilaan. En halua joutua hupsistakeikkaa pää näkyy jo – tilanteeseen kotisängyssä. Siksi haluaisin tietää, milloin ollaan vielä turvallisilla vesillä eikä tarvitse panikoida ehtimistä.
On kertakaikkisen huvittavaa, etteivät lääkärit, terkkarit, kätilöt tai synnyttäneet tutut osaa kertoa, mistä tietää, että on tosi kyseessä. ”Kyllä sinä sen huomaat” ei riitä sellaiselle, jolla ei ole mitään kokemusta koko toimituksesta.
Ei varsinkaan, kun supistustenkin olemassaolon tajuamiseen vierähti niin pitkään, että sitä voi jo pitää nolona.
Ensimmäisellä kolmanneksella joskus loppukesästä terkkari kysyi, onko minulla ollut supistuksia. Kohautin olkia. En tiennyt, miltä supistus tuntuu.
Jaa no ei sinulla varmaan sitten ole ollut, oli terkkarin tuomio. Kyllä ne kuulemma tunnistaisi. Tunnistin ne ihan yhtä hyvin kuin tunnistaisin avaruusolion ensimmäisellä tapaamiskerralla.
Seuraavalla käynnillä pohdimme asiaa uudestaan. Kerroin, että alavatsaan on kyllä sattunut aika vietävästi etenkin, kun olen reippaillut portaita. Siinä sitten yhdessä pohdittiin, mihin kohtaan ja millä tavalla sattui. En tiedä kuvailinko kivut väärin, koska terkkari päätyi julistamaan alavatsani supistuksettomaksi alueeksi toistamiseen.
Kun melkein puoli vuotta myöhemmin tajusin, että ai jaahas tuo kivulias juttu on se, mikä myös supistuksena tunnetaan, tajusin samalla, että niitähän on ollut aika alusta asti. Jo silloin, kun asuin vielä Helsingissä, kävin töissä enkä ollut kertonut raskaudesta kuin lähimmille.
Välillä Kampin aamutungoksessa puskiessa oli pakko pysähtyä nojaamaan portaiden kaiteeseen. Vatsaa kipristi aivan vietävästi. Niin että maailma pyöri silmissä ja tähtiä tanssahteli ympärillä kuin Aku Ankassa ikään. Ne oli sitten niitä supistuksia, jotka minä kyllä tunnistaisin, jos niitä olisi.
Olen koko raskauden hokenut vitsikkäästi, että kun yhdestä kivusta pääsee, toinen jo kolkuttaa ovella. Yli yhdeksään kuukauteen en ole nähnyt päivää, jolloin jokin ei kolottaisi, kivistäisi tai olisi muuten pielessä. Olen, jos en aivan turtunut, niin tottunut kipuun. Siksi epäilen kykyäni tunnistaa supistusten vakavuuden ajoissa.
Tiedän, että niiden pitäisi olla säännöllisiä, voimakkaita ja jatkua jonkin aikaa, jotta voi edes uumoilla toden olevan kyseessä. Niin ei kuitenkaan aina ole. Niin ei ollut alussa esittelemäni naisen tapauksessa. Hän oli sentään jo yhden lapsen puskenut maailmaan, joten kokemusta synnytyksen alun tuntemuksista oli.
Jos joka ikinen synnytys menisi samalla kaavalla ja tuntuisi samalta, terveydenhuollon ammattilaiset osaisivat varmasti tarjota kyselyihin tarkempaa vastausta kuin ”kyllä sinä sen huomaat”.
Laskettu aikani on sunnuntaina. Supistuksia on ollut joka yö ja välillä päivisinkin viime perjantain jälkeen. Joka kerta ne ovat olleet erilaisia kestoltaan, voimakkuudeltaan ja säännöllisyysasteeltaan. Vauva voikin syntyä ihan koska vain, mutta voi myös antaa odottaa itseään reilusti yli lasketun ajan.
Kun kysyin viimeisimmältä lääkäriltä suosikkikysymykseni, mistä tiedän, milloin se tulee, hän vastasi: ”Olisin varmasti aika rikas, jos osaisin antaa vastauksen”. Ei auta kuin toivoa, että kyllä sen sitten huomaa. Ja ajoissa.