Takaisin työmaalle
Lähdin äitiyslomalle helpottuneena neljä kuukautta sitten. Tänään palasin sorvin ääreen. Uuden työn pauloissaa en ehtinyt ikävöidä kotia kertaakaan.
Ensin en ollut päästä ovesta ulos. Oli sanoinkuvaamattoman vaikeaa painaa ovi kiinni. Jättää kolmikuinen tyttö ja mies kahdestaan kotiin. Vaikka tiesin molempien pärjäävän.
Olin viikkoa aiemmin käynyt tutustumassa kesätyöpaikkaani. Tiesin, että edessä olisi mielenkiintoisin päivä pitkään aikaan, mutta silti ero vauvasta puristi kurkkua.
En ajatellut, että menemällä töihin näin aikaisin hylkään lapseni. Ainoastaan toinen vanhempi voi olla kerralla kotona. Talous ei kestäisi molempien vapailua. Ilman työtäni kesä kuluisi iloisen yksinäisissä merkeissä Lapin erämaassa. Ei kiitos, vaikkei minulla olekaan mitään henkilökohtaista Lappia vastaan. Jos onkin jätän sen tämän ulkopuolelle. Selvittelemme sitä sitten kahdenkesken pimeinä syysiltoina ihan paikan päällä…
Olin tapani mukaan 10 minuuttia etuajassa. Sain vastaanotosta kulkukortin. Kilautin 20 senttiä possuun ja nappasin ison kupin kahvia mukaani aamukokoukseen. (Paljastettakoon sen verran, että työskentelen kesän televisiossa. Ilman sitä tietoa kerronta lipsuu liian kryptiseksi.)
Kokouksessa sain tehtäväkseni lähteä konkarin oppitytöksi koko päiväksi. Itse asiassa seuraavat kaksi päivää joku paimentaisi minua. Tiistain jälkeen olen omillani, mutta ei panikoida sitä vielä.
Teimme kaksi keikkaa. Ensin kurvasimme toiselle puolelle kaupunkia haastattelemaan yhtä naista. Ja iltapäivällä haastattelin toisen. Kokeneempi kehäkettunen tuikkasi minulle mikin käteen ja käski haastatella. Ei siinä muu auttanut kuin kysyä paperiin kirjoittamani kysymykset.
En kyennyt keskittymään alkuunkaan siihen, mitä haastateltava vastasi. Haastattelun jälkeen en muistanut sanaakaan. En edes kysymiäni kysymyksiä. Päässä surisi niin monta muistettavaa asiaa. Muista pyytää sammuttamaan kännykkä. Sammuta oma. Muista pitää mikki koko ajan samalla korkeudella. Pyydä katsomaan silmiin eikä kameraan. Älä sönkötä tai kimitä. Muista haastateltavan nimi. No, se viimeinen oli liikaa, muutta muuten suoriuduin ensimmäisestä tv-haastattelustani kohtuudella.
Lounaalla kauhoin eväät napaan ennätysajassa. Toisella haastattelukeikalla törmäsin entiseen työkaveriini ja entiseen pomooni. Pomo veisti puujalkaa unohdettuaan ensin etunimeni. Hetken kaikki hekottelivat hermostuneesti.
Tuntui surrealistiselta istua paneelikeskustelussa kuuntelemassa vanhojen ihmisten jorinoita nuorisotyöttömyydestä. Tuollaiset tilanteet saavat minut aina miettimään, että miksi kukaan ei koskaan kysy meiltä nuoremmilta, kun meistä puhutaan. Olemme pelkkä kohde. Meidän ”ongelmiamme” pääsee setvimään vasta, kun on saanut kasvatettua ensimmäiset harmaat.
Tilaisuuden ironinen luonne olisi naurattanut, ellen olisi ollut aavistuksen hukassa. Mentorini oli jäänyt parkkeeraamaan autoa ja kuvaaja mätti kakkua. Minulla oli tulenpalava kiire. Haastateltava olisi pitänyt saada kiskottua eroon muista kampaajalla harmaitaan värjäyttävistä mietiskelijöistä.
Jälkeenpäin hävetti, etten saanut omin voimin keskeytettyä kansanedustajien ja yrityspamppujen lässytystä. Opin läksyni kerrasta. On pakko keskeyttää, jos meinaa ehtiä kiskoa jutun kasaan päivässä. Vanhassa työssäni olisin ehtinyt juoda saavillisen kahvia, syödä kilon suklaata, oksentaa sen ja ottaa päivätorkut päälle eikä kiireestä olisi ollut tietoakaan.
Minun ei onneksi tarvinnut leikata juttua kasaaan. Kirjoitin nettipätkän ja istuin editoijan vieressä opettelemassa. 17.20 pomo tuli huomauttamaan, että minun pitäisi lähteä kotiin.
Kauhistuin. Olin ollut niin kiireinen. Niin kaiken uuden opittavan lumoissa, etten ollut ikävöinyt kotia kertaakaan.
Juoksin sateen läpi bussiin. Juoksin bussipysäkiltä kotiin. Potkin kengät jalastani. Viskasin laukun lattialle. Ja kahmaisin vauvan syliin.