Ensimmäinen aamu

Ensimmäinen aamuni Sodankylässä. Heräsin 5.40 siihen, että palelin untuvapeittoni alla. Eilinen kului tavaroita purkaen, siirrellen ja siivoten. Siitä huolimatta sana kaaos kuvaa tällä hetkellä parhaiten sekä kämppää että elämää.

 

Uuden asunnon lämmitys toimii puoliteholla. Houkutus kaivaa sormikkaat esiin kirjoitusavuksi on suuri. Virolaisten rakennusmiesten kasaamat keittiön kaapit repsottavat. Pesukone vuotaa ja lintu on ruikkaissut ikkunaan. Laatikoita, pussukoita ja pakkausroskaa lojuu joka puolella. 

Raivasin kaaosta lähes mielipuolisella kiihkolla koko eilisen päivän iltaan asti. Kahden tunnin unilla. Mies ahersi tietysti mukana. Otimme päivän aikana kahdet torkut. Hän oli valvonut 30 tuntia putkeen. Minä nukuin junamatkalla ruhtinaalliset kaksi.

Äitini saapui miesystävänsä kanssa seitsemän aikaan eilen illalla. He toivat loput muuttokuormasta ja kasan huoltoasemalta ostettuja kynttilöitä. Lamppumme eivät käy yksiin sähköasentajan vision kanssa. Siksi valoa on vain niukalti. Aika lystikästä täällä kaamoksen keskellä.

Olohuoneessa roikkuu naapurin lainaama hehkulamppu. Liesituuletin valaisee keittiön. Kylpyhuoneessa on onneksi valo. Maku- ja vierashuoneessa pitää toistaiseksi pärjätä tuikuilla. Olo on vähän kuin partioleirillä.

Tänään raivaan kämpän kaaoksen loppuun. Elämää pohditaan aikaisintaan maanantaina.

 

Edellisen tekstin lukijoita saattaa kiinnostaa, mitä tapahtui Herra Muuttoavulle. Kärsivällisyys loppui, kun mieheni oli ajanut Helsingistä Ouluun kaverin torkkuessa vieressä. Matka piti tietysti ajaa puoliksi.

Olin pakannut pojille vähän evästä, ettei tarvitsisi pysähtyä syömään ihan alkumetreillä. Eväät eivät toki herralle kelvanneet. Hän halusi kuulemma ”kunnon ruokaa”. Kahden aikaan yöllä Oulussa pysähdyttiin hampurilaiselle. Tauolle varattiin vartti. 

Aikataulu oli tiukka, koska auto piti tyhjentää Sodankylässä ja palauttaa Rovaniemelle 9.00 mennessä. Minun junani taas saapui asemalle 7.50. Siksi mieheni pyysi kaveria ottamaan ruuan mukaan ja syömään autossa. Hän tankkasi auton, nappasi oman annoksensa, kävi vessassa ja alkoi etsiskellä kyytiläistään. Tämä istui ABC:n pöydässä.

”Otitko ruuan mukaan?”

”En.”

”Kai ymmärrät, että auto lähtee viiden minuutin kuluttua, olet sitten mukana tai et.”

”Selvä.”

Mieheni meni autoon odottamaan. Kymmenen minuuttia odoteltuaan, hän nosti kytkintä. Vartin päästä hän lähetti kaverille viestin: ”Vielä on mahdollisuus päästä kyytiin.” Vastaus oli tyly: ”Vitut. En katsele tällaista pelleilyä enää. XX hakee viinat huomenna.” Ilmeisesti se oma pelleily alkoi ottaa pattiin. 

Niinpä kaveri jäi maantien varteen huoltoasemalle keskellä yötä. Tarinan mukaan matka jatkui huoltoasemalta ryyppyreissulle.

 

Mieheni ajoi Sodankylään. Purki auton yksin – sängyn, hyllyt, lastenvaunut ja myös Muuttoavun viinalastin, joka täytti eilisiltaan asti kolmasosan olohuoneestamme.

Hän ehti Rovaniemen asemalle 2 minuuttia ennen junan saapumista. En ole koskaan nähnyt ihmistä niin uupuneena.

Onneksi tämä seikkailu on toistaiseksi ohi.