Hanki elämä

Joskus ahdistaa aivan julmetusti olla ”pelkkä äiti”. Varsinkin silloin, kun oma lapsi ei vielä osaa kutsua äidiksi ja muut hoitavat sen hänen puolestaan. Äitiys peittää koko minuuden alleen etenkin, kun yrittää saada uusia ystäviä. Samalla äitiys on pätevä veruke hankkia uusia kavereita. Ystävät ovat kuitenkin aika mukavia olemassa – lapsilla tai ilman.

 

Olen viimeiset pari viikkoa yrittänyt ottaa otsikostani mallia ja tehdä muutakin kuin tarjota lapselleni virikkeitä. Painopisteenä ihmisiin tutustuminen.

Koska olen päivät kotona ja illat perheen kanssa tai harrastuksissa, tarvitsen kavereita, joilla on sama elämäntilanne eli muita äitejä siis. Heitä tapaa lähinnä erilaisissa päiväkerhoissa. Siksi olen käynyt MLL:n perhekahvilassa ja annoinpa seurakunnan kerhollekin uuden mahdollisuuden.

Olen suhtautunut erilaisiin perhe- ja mammaryhmiin varauksella, kuten varmasti moni muukin nuori äiti. Ne ovat kuitenkin osoittautuneet parhaaksi tavaksi tavata uusia ihmisiä.

 

Äitikerhot ovat minulle edelleen ongelma, koska en halua olla ihmisten ystävä vain, koska heilläkin sattuu olemaan lapsia. Ihanteellisinta olisi viettää ihmisten kanssa aikaa, koska he ovat mielenkiintoisia ja meillä on jotain sellaistain yhteistä, että lapsia ei tarvita, vaikka ne siinä hyörivätkin. Se on kuitenkin nykyisin hyvin harvinaista herkkua. Paljon puhuu jo se, että lapsen nimi muistetaan aina kysyä ja oma lapsi esitellä, mutta aikuisten nimet hukkuvat matkalla. Siinä ehkä jotenkin entisestään korostuu se, että ollaan tuttuja vain, koska meillä on balttiarallaa samalla vuosikymmenellä syntynyttä jälkikasvua.

Oikeastaan kaikki ystäväni ovatkin lapsettomia. Heillä on kuitenkin tyystin eri aikataulu kuin minulla. Siksi heihin on vaikea pitää yhteyttä. Olen huomannut, että jotkut lapsettomat kaverit jättäytyvät tahallaan taustalle, koska eivät osaa tai halua puhua lapsista. Olisi kuitenkin erittäin virkistävää, jos joku joskus soittaisi ja haluaisi keskustella Syyrian tilanteesta, baletista tai vaikka shetlanninponien kasvatuksesta. Vaikka en suuresti pidä kerhoista, niiden paras puoli on se, että tapaa on ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse keksiä puheenaiheita, kun viikon sää, kuulumiset ja maailmapolitiikka on kahlattu läpi.

Lapsettomat kaverit ovat siinä mielessä hankalia, että heidän on usein vaikea ymmärtää, miksi äitiosapuoli ei voi istua paikoillaan kahvipöydän ääressä, miksi johonkin kellonaikaan ei voi lähteä lenkille tai miksi lause jäi kesken tai puheenaihe unohtui. Olen vasta itsekin tajunnut, miten paljon lapsettomilla on aikaa ja miten laiska saatoin olla silloin, kun minulla ei ollut vauvaa. Lapseton ei pysty käsittämään, että äidin on mahdotonta vain olla, jos lapsi on mukana ja hereillä. Minulla oli palaa piuhat, kun lapseton siskoni oli meillä kyläilemässä eikä hän viitsinyt vahtia liedellä porissutta keittoa, kun minä syötin, pesin ja laitoin vauvan nukkumaan. Toisaalta taas oli mahtavaa lähteä hänen kanssaan päiväksi tienpäälle ja unohtaa koko äitiys hetkeksi.

Mammakaverit ovat aina tarjoamassa auttavaa kättä ja siihen tottuu. Olen itsekin tottunut siihen, että katson välillä vähän muidenkin kuin oman pentuni perään tai autan pukemaan muiden lapsia, kun omani on paketissa. Mammakaverit ymmärtävät, että keskusteleminen on pirun hankalaa, kun ympärillä juoksee viisi pentua, yksi syö multaa ja kastematoja ja kolmas hakkaa naapurin koiraa lapiolla.

Minulla on ainoastaan yksi hyvä ystävä, jolla on lapsi, joten kaikki mammakaverit on pitänyt ”hankkia uutena”.

 

Uusiin ihmisiin tutustuminen on helpommin sanottu kuin tehty. Olen erittäin huono tekemään aloitteita. Kun tänään astelin tyylikkäästi ja tarkoituksella myöhässä seurakunnan kerhoon, ainoastaan ennestään tutut äidit ja kerhon vetäjät tervehtivät ja tulivat vaihtamaan pari sanaa. Jätin vauvan matolle ja kävin hakemassa kupin kahvia.

Seisoskelin hetkisen äitejä ja lapsia kuhisevan pöydän vieressä hölmösti hymyilemässä ja yrittämässä katsekontaktia. Odotin, että joku sanoisi jotain tai oikein hyvällä tuurilla tarjoaisi paikkaa. Vaihtelin painoa jalalta toiselle ja moikkasin tuttua poikaa, kunnes tunsin itseni  niin tyhmäksi, että istuin ensin viereiseen pöytään ja sitten siirryin takaisin vauvan luokse matolle.

Minulla ei riitä rohkeus tunkea keskelle toisten keskustelua esittelemään itseäni. En myöskään ole mikään small talkin ihmelapsi, mikä olisi mammapiireissä erittäin tarpeellinen taito. En osaa kysellä tuntemattomien lasten kehityksestä, nukkumisista, syömisistä tai mistään muustakaan. Tuttujen kanssa homma kyllä sujuu. Tuntemattomien kanssa vain tuntuu siltä, että mitäs hittoa toisen perheasiat minulle kuuluu. Varsinkin lasten kehityksestä puhumisesta tulee typerä olo. Vierestä kuunneltuna se kuulostaa siltä kuin vertailtaisiin sitä, kummalla on uudempi ja hienompi auto.

Onneksi on ihmisiä, jotka tekevät aloitteita. Olisin muuten täysin ystävätön ja joutuisin tänäänkin syömään leipomani suklaakakun yksin.

 

Siinä, missä äitiys luo tietynlaista yhteyttä ihmisten välille, se myös erottaa ihmisiä toisistaan. On tilanteita, joissa äiti on täysin näkymätön.

Menneenä viikonloppuna tutustuin ensimmäistä kertaa Sodankylän yöelämään – vieläpä ilman puolisoa, joka jäi kotiin hoitamaan lasta. Ilta meni jotenkin niin, että ensimmäiset kaksi uutta ihmistä yrittivät iskeä, seuraavat pari kysyivät jo, että kenes emäntä sinä olet ja loput sitten tiesivätkin jo, että ai sie olet sen miun työkaverin hellu.

Ei siinä mitään. En todellakaan kaipaa humalaisten urpojen kaljanhuuruisia iskuyrityksiä, mutta olisi kiva tutustua ihmisiin, joiden elämä ei rajoitu kakkavaippavuoreen. Minusta oltiin kuitenkin ainoastaan sen verran kiinnostuneita, että kun selvisi, että minulla on mies ja lapsi, alettiin suureen ääneen ihmetellä, mihin olen sen miehen jättänyt. Ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että kaikki uudet kasvot olivat miehiä. Naiset olivat joko tuttuja tai katsoivat pahasti. Yhtään uutta kaveria ei tarttunut matkaan.

Ja katsoipa yksi mieskin pahasti! Olin nimittäin kehdannut ojentaa hänen poikaansa ja tämän kavereita, koska nassikat olivat pikkuisen liian kiinnostuneita mieheni autosta. Onneksi ihan kaikkien kaveri ei tarvitse olla, vaan joillekin voi vain kääntää tylysti selän. Ainakin silloin, kun lapset eivät ole katsomassa ;)

PS. Kaukana kotoa -blogi täyttää tänään vuoden!