Junttikylillä

Suomen pahimmat punaniskat tapaa Sodankylässä. Täällä on ihan normaalia tepastella kauppaan puukko tai pari vyöllä. Junttiahdistus iskikin heti, kun jätin kodin turvan ja köröttelin kylälle.

 

Tiedän olevani taas koppava helsinkiläisdiiva, kun sanon tämän, mutta kaikista niistä lukuisista paikoista, joissa olen asunut, Sodankylässä olen törmännyt pahimpiin juntteihin.

Junttiahdistus iski minuun heti, kun astuin maitokauppaan. Kasasin kärryihini salaattia ja leivontatarpeita, minkä jälkeen kurvasin maitohyllyille. Parkkeerasin kärryni ja aloin lastata tölkkejä. Käänsin kärryille selkäni ja kurottauduin ottamaan toista maitopurkillista hyllyltä. Kuulin helähdyksen metallin osuessa metalliin.

Käännyin ja näin mainoslippikseen ja asianmukaisesti täytettyyn puukkovyöhön sonnustautuneen papan, joka törkki kärryillään omiani. Käytävällä, jolla oli tilaa olla tyrkkimättäkin. Pappa ei sanonut mitään. Tökki vain. Pyöräytin silmiäni muutaman kierroksen ja siirsin kärryni pois papan radalta.

 

Seuraava naamapalmu hulmusi kasalla. Minua ennen lompakkoaan kaiveli herrasmies, jonka aasialainen naisseuralainen pakkasi kauppakasseja huimaa vauhtia. En kiinnittänyt pariskuntaan mitään huomiota ennen kuin mies alkoi huutaa naiselle. Katastrofin syy oli se, että kaali oli jäänyt punnitsematta. Vähemmästäkin pitää ärjyä muijalle. Jestas sentään. Pikkuinen nainen nappasi kaalin ja viiletti vihannesosastolle punnitsemaan kerää.

Pyöräytin silmiäni pari kierrosta lisää, kun pikkuinen nainen kantoi pariskunnan painavan kassivuoren yksin. Mies jäi hakkaamaan pelikonetta.

 

Edellisen kerran sain punaniskakouristuksia viime talven kauppareissulla, kun kaksi teini-ikään jämähtänyttä resupartaista miestä ajoi Pohjantähden pihaan autolla (tulkitsin, että kyseessä oli auto, sillä se liikkui neljällä pyörällä), jonka etupeltiin oli kiinnitetty lakana, jossa luki ”Pussy wagon”. Vaunu oli, mutta etummaista ei näkynyt kyydissä.

En edes aloita siitä viime talven oravasta… tai kuulopuheista kebabravintoloitsijoiden pyssyjen heilutteluista, joka tarinan mukaan päättyi rintaosuman jälkeen toisen sairaalareissuun… tai ojaan jätesäkissä dumpatuista poronraadoista.

 

Kaikilla Suomen pikkukylillä on omat ominaispiirteensä. Pienestä on isoa helpompaa huomata sekä hyviä että huonoja nyansseja. Suuri kaupunki jättää helposti kylmäksi. Sodankylän nurjan puolen ominaispiirre nyt sattuu olemaan… Noh, juntti näin kiltisti sanottuna. Se ei tarkoita sitä, että kaikki täkäläiset päättäisivät baari-iltansa ulkopaikkakuntalaisten pieksämiseen tai kaivaisivat puukkoa vyöltä heti, kun väistöliikkeitä ei suoriteta riittävällä ripeydellä.

Uskon, vaikken toivo, että vastaavanlaista porukkaa olisi voinut kävellä vastaan muuallakin, sillä sodankyläläiset ovat pääasiassa erittäin herttaista jengiä. Esimerkiksi lastenhoitajamme, kampaajani ja vakkarikauppamme nuori myyjä ovat sulattaneet sydämeni. On monia ihmisiä, joihin toivon törmääväni.

Silti Sodankylän vaakunaan voisi iskeä puukolla varustautuneen ikämiehen Karhu-lippis päässä.

Tosin se pappakin olisi varmasti ihan hellyyttävä, jos häneen tutustuisi. Turvallisuussyistä kuitenkin passaan.