Kasvatus on pienestä kiinni

Vauvan saa oppimaan uusia asioita kärsivällisyydellä ja johdonmukaisuudella. Kaikkein tärkeintä on toisto. Säännölliset yöunet, viisi ateriaa päivässä, yösyömisestä luopuminen, yhdet pitkät päiväunet, ”ei” – kaikki lähtee vanhemman päätöksestä. Uuden opettelu yhdessä on mielestäni tärkein pohja luottamuksen syntymiselle.

 

En ole kovin hyvä jakamaan neuvoja tai vinkkejä, mutta ajatelin yrittää, koska olen huomannut monen tutun vanhemman kamppailevan samojen pienten asioiden kanssa, joita itsekin kohtaan päivittäin.

Oma lapseni on ehkä huono esimerkki, koska hän on hyvin mukautuvainen ja oppii uusia asioita helposti. Saimme hänet siirtymään satunnaisesta syömisestä viiteen ateriaan päivässä yhden päivän kokeilulla.  Uskon kuitenkin , että samat yksinkertaiset asiat toimivat lähes vauvaan kuin vauvaan.

 

Yösyömisestä luopuminen ja koko yön kestävät unet olivat pikkuisen kohdalla hieman säännöllistä syömistä vaikeampi juttu. Yösyömisten lopettaminen jäi isän vastuulle, koska hän päätti kesällä, että nyt se loppuu. Vastaavasti minä päätin syyskuussa, etten jaksa enää nousta keskellä yötä, vaan heräilemisten ja öisen riehumisen on loputtava. Nyt olemme siinä tilanteessa, että vauva syö viisi ateriaa päivässä lähes samalla kellonlyömällä joka päivä ja nukkuu puoli yhdeksästä aamuseitsemään. Kuulostaako vähän liian helpolta?

Voi olla, mutta jokaisen uuden asian opettelu alkaa vanhemman päätöksestä. Vauva oppii monia asioita toki aivan itsenäisestikin, mutta aivan pienten lasten on usein vaikea päästä rytmiin ilman vanhempien apua. Minusta sellainen lapsentahtisuus, että vauva määrää perheen jokaikisestä nuotista, on jopa vahingollista. En ole paria psykologian kurssia kummempi kasvatustieteilijä, mutta minusta lapsen kasvatus alkaa syntymästä asti. Vanhemman ohjaus ja apu opettavat luottamusta ja auttavat luomaan ymmärrystä pikkulapsen ja vanhemman välille. Siksi minusta on tärkeää, että vanhemmalla on ohjat käsissään eikä lapsen anneta päättää. Luottamuksen kannalta on toki tärkeää myös vastata vauvan tarpeisiin, mutta niin kauan kuin lapsi saa ruokaa, unta, hoivaa ja hellyyttä, voi katsoa, että tarpeisiin on vastattu. Kun lapsella on kaikki hyvin, voi alkaa viedä lapsen toimintaa siihen suuntaan, että vanhemmallakin on kaikki hyvin eikä toinen tai molemmat ole jatkuvasti nukahtamassa rattiin tai hellansyrjälle.

Tietysti mekin rakennamme päivärytmiä lapsen luonnollisen rytmin pohjalle. Se toimii, kun lapsi on luonnostaan ”rytmikäs”. Uskallan kuitenkin väittää, että vähän hankalammankin tapauksen saa yhteistyöhön sisulla ja toistolla.
 

Toisto ja sisu ovatkin ne avainsanat, kun vauvan haluaa saada oppimaan jonkin uuden asian. Vaikkapa sen, että yöllä nukutaan. Minulla kesti kolme yötä, että sain vauvan vaihtamaan kolmet päikkärit kahteen ja nukkumaan illasta aamuun.

Ensin piti tietysti tehdä pohjatyö ja jättää yösyöminen pois. Sen teki vauvan isä, joka kärsi lukuisia väsyneitä päiviä, mutta onnistui lopulta. Olimme huomanneet, että vauva ei varsinaisesti syö yöllä enää nälkäänsä, vaan rauhoittuakseen. Päätimme lisätä ruuan määrää päivisin. Illalla ennen nukkumaanmenoa annoimme vauvan syödä niin paljon kuin napa veti. Täyteenpumpattu vellipallo nukahti tyytyväisenä ja nukkuikin iltayön kiltisti. Aamuyö oli pelkkää vehkoamista.

Viimeistään kolmelta alkoivat heräilyt kellontarkasti entisiin ruokailuaikoihin ajoitettuna. Isä nousi ylös, iski tutin vauvan suuhun ja rauhoitteli tätä joko silittelemällä, laittamalla peittoa päälle tai nostamalla syliin, jos muu ei auttanut.

Lopulta yösyömiset jäivät pois. Rytmi muokkautui kuitenkin sellaiseksi, että vauva heräsi 4-5 aikoihin aamuyöstä ja meni uudelleen nukkumaan parin tunnin päästä ja kiskoi vielä kolmet päikkärit päälle.

 

Kun oli minun vuoroni jäädä vahenpainvapaalle, päätin, että tavasta pitää päästä eroon. En jaksaisi muuten pitkiä yksinäisiä päiviä. Olisin kiukkuinen ja ärtynyt. Alkaisin purkaa sitä puolisoon tai kaikkein pahimmassa tapauksessa vauvaan.

Ensimmäisenä päivänä pidin vauvaa väkisin hereillä, vaikka olisin itsekin kaivannut päiväunia. Annoin tytön nukkua korkeintaan 20 minuuttia kahteen otteeseen. Päivän aikana leikimme paljon, reissasimme ja kyläilimme. Illalla pari tuntia ennen nukkumaanmenoa vauva oli kiukkuinen kuin ampiainen. Yö meni hieman paremmin, mutta vauva heräsi aivan liian aikaisin. Höpöttely alkoi puoli viisi.

Kahden unettoman yön ja päivän jälkeen olin niin väsynyt, että itkin puhelimessa miehelleni sitä, etten jaksa enää. Minun on pakko saada nukkua. Olin täysin valmis luovuttamaan, koska en tiennyt, miten kauan vauvalta menisi oppia uusi rytmi. Kolme yötä kärsin ja pusersin eteenpäin pelkällä sisulla. Neljännen yön vauva nukkui kuin pieni enkeli aamusta iltaan. Tuntui siltä kuin olisin voittanut kultaa olympialaisissa.

Kun vauva alkoi nukkua yöt, aloin normalisoida rytmiä. Pikkuhilja pidensin päiväunia. Otin uudeksi iltarutiiniksi pitkän kylvyn, jonka aikana vauva sai leikkiä niin kauan kuin halusi. Yleensä kylpy kestää meillä noin 15 minuuttia. Sen jälkeen puhdas piltti unipussiin, puurot naamaan ja paketti sänkyyn. Muuton jälkeen itku on ollut iltaisin herkässä, mutta se hoituu sylillä tai maitotilkalla.

 

Seitsenkuukautissyntymäpäivän kunniaksi päätin tänään, että vauva alkaa nukkua päiväunet omassa sängyssä. Aiemmin vauva on nukkunut sitterissä. Sitterin painoraja on kuitenkin ylittymässä eikä se kestä unissaan pyörivää vauvaa.

Tyttö nukkuu vielä kahdet päikkärit. Toiset 10-11 välillä ja toiset myöhemmin päivällä ennen kuutta. Haluan päästä iltapäivänukkumisesta eroon, koska se parantaa yöunia. Haluan myös, että aamu-unet siirtyvät myöhemmäksi. Sitterissä vauva on nukkunut lyhyitä unia ja tarvitsee siksi useammat päikkärit. Uskon vakaasti, että sängyssä nukkuminen on avain sihen, että unet pitenevät. Tämä siksi, että vaikka miten yritän, en saa tyttöä nukkumaan sitterissä pitkiä päiväunia.

Odotin, että vauva on tarpeeksi väsynyt ja ilmoittaa haluavansa nukkumaan. Tyttö hieroi silmiä ja otti tarjotut peiton ja tutin. Selkeitä merkkejä väsymyksestä. Annoin tytön vielä hetken pyöriä peiton kanssa lattialla, mutta kun hän alkoi puskea itkua, nostin syliin ja kannoin sänkyyn. Neiti ei tietenkään tykännyt siitä. Hän olisi halunnut vanhaan tuttuun sitteriin. Kestin 20 minuuttia hermoja raastavaa huutoa ja kiukuttelua. Kävin kääntämässä tytön vatsalleen pariin otteeseen. Kasasin tyynyjä ympärille, jotta rauhaton kääntyily loppuisi. Lopputuloksena oli lopulta uni.

 

Sitteriin vauva olisi nukahtanut helposti alle minuutissa. Minusta vanhemmalla ei kuitenkaan ole oikeutta aina mennä siitä, missä aita on matalin. Toki teen tätä myös itseni takia. Helpottaakseni omaa elämääni pitkällä aikavälillä.

Olen nähnyt miten käsittämättömiä tapoja vanhemmat lapsiinsa juurruttavat, koska eivät kestä kärsiä hetkellistä epämukavuutta ja opettaa lapsilleen kestäviä tapoja. Annetaan periksi itkulle ja lapsi saa mennä mielensä mukaan. Nukkua tai olla nukkumatta. Napostella milloin sattuu. Syödä sitä, mikä parhaimmalle maistuu. Jäädä sisälle, koska kiukuttelee ulkovaatteiden kanssa.

Jos ei aloita pienistä yksinkertaisista jutuista ei pysty opettamaan suuria ja tärkeitä asioita. Jos ei aloita heti alussa, homma vaikeutuu kohtuuttomasti, mitä pidemmälle elämässä mennään. Kasvatus toimii samalla logiikalla kuin vanhempien osallistuminen yleensäkin: ei voi hypätä remmiin vasta, kun lapsi osaa potkia jalkapalloa.

Lapsi ei saa olla perheessä se, joka päättää, koska lapsi ei jaksa kantaa vastuuta tai päätösten seurauksia. En tietenkään usko pakottamiseen eikä siitä missään nimessä ole kysymys, kun sanon, että vanhempi tekee päätökset, mutta lapsen pitää voida luottaa siihen, että äidin ja isän puoleen voi kääntyä, kun ei itse osaa, ymmärrä tai uskalla. Olen ihan aikuisten oikeasti sitä mieltä, että pohja sille, ettei pentu sekoile ja kapinoi aivan mielipuolisesti teini-iässä, luodaan jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Työ ei tietenkään lopu koskaan, mutta jokaisen uuden askeleen myötä pääsee eteenpäin kohti parempaa.

 

Minä uskon vakaasti, että vanhemman koko auktoriteetti perustuu luottamukselle. Vanhemmuus on eräänlaista johtajuutta, joka pitää ansaita omalla toiminnalla.

Aina, kun minua laiskottaa ja haluaisin antaa vauvan mennä omia menojaan, ajattelen sitä, että minä olen vastuussa kaikesta vauvan tekemisestä. Pieni ihminen ei osaa itse valita suuntaa sen enempää kuin ryömiäkö tästä nyt keittiöön vai eteiseen. Sen päätöksen vauva saa ja pystyy tekemään. Sen päätöksen myös annan vauvan tehdä, koska siihen hän kykenee. Vastuuta luovutetaan lisää pieni pala kerrallaan.
 

PS. Ensimmäisellä kerra päikkäriopettelu meni mönkään, koska neiti on hereillä puolituntia liian aikaisin. Se ei tarkoita sitä, etteikö tätä kokeiltaisi uudestaan niin kauan, että onnistumme. Toinen projekti on syöttötuolissa syöminen, jotta pääsemme joskus siihen pisteeseen, että kaikki perheenjäsenet syövät yhdessä saman pöydän ääressä.