Kesätyö – check!
Loppu hyvin, kaikki hyvin on melkoinen klisee, mutta tällä kertaa onneksi totta. Sain hakemani työpaikan kotipaikkakunnaltani ensi kesäksi. Minut haastateltiin peräti kolmeen otteeseen, mutta onneksi lopulta tärppäsi.
Olin jo melkein luopunut toivosta. Kävin ensimmäisessä työhaastattelussa jo lokakuussa. Sen jälkeen soitin ja kysyin paikkaa kahdesti, mutta minulle tarjottiin pelkkää ehkää.
Eilen alkoi vihdoin tapahtua. Puhelin pirisi kuitenkin siihen tahtiin, että olin luopua toivosta toistamiseen. Koittaisivat päättää jo!
Ensin tulevan työpaikkani pomo soitti ja tarkisti muutaman yksityiskohdan CV:stäni ja lupasi kertoa päätöksensä minulle viimeistään tänään. Seuraavaksi soitti toinen tuleva esimieheni, joka kyseli aiemmasta työkokemuksestani lisätietoja.
Hänellä sattui olemaan samankaltainen työhistoria ja tausta kuin minulla. Olen huomannut, että kun rekrytoija pystyy jotenkin samaistumaan hakijaan, päätöksen tekeminen helpottuu huomattavasti. Siksi yritän aina hakea jotain yhteistä rajapintaa ja jutella muutakin kuin ”pelkkää asiaa”.
Kerran puhuin rekrytoijan kanssa puoli tuntia siitä, miten kamalaa on sairastaa migreeniä. Sain paikan, vaikka haastattelijani siinä vaiheessa tiesi, että tulisin aivan varmasti olemaan jokusen kerran vuoteen omana.
Kolmas soitto olikin sitten se, jota olin odottanut enemmän kuin joululahjoja ala-asteikäisenä. Tuleva pomoni sanoi suurinpiirtein näin: ”Olemme nyt tulleet yksimielisesti siihen tulokseen, että kyllä me ottaisimme sinut tänne ilomielin”. Oli ihan pakko hihkaista ja vähän tuulettaa päälle.
En vielä puhunut mitään siitä, että minulla on kolmikuinen vauva siinä vaiheessa, kun työt alkavat. Tosin eipä kukaan perheestäni kysynytkään. Pyysin vain, että saisin aloittaa työt vasta kesäkuun toisella viikolla. Sanoin, että minun pitää saada perheeni muutettua Sodankylästä etelään ja asettumaankin vielä.
Pohdin pitkään sitä, että vauva on tosiaan kesäkuussa vasta kolmikuinen ja varmasti tarvitsisi minua. Tunsin pienen syyllisyyden vihlaisunkin. Toisaalta haluan antaa myös isälle mahdollisuuden viettää kunnolla aikaa lapsensa kanssa jo heti alkuun eikä vasta sitten, kun se pystyy potkimaan palloa.
Mieheni työ on sen luontoista, että hän saattaa pahimmillaan olla pois kotoa yhtä soittoa viikonkin kerrallaan. Ylitöitäkin kertyy eikä niistä aina makseta tai saa vapaata oikeudenmukaisesti, sillä työtunneilla kikkaillaan. Välillä mieheni on päivystysvuorossa yli 16 tuntia kerrallaan, vaikka vuoron pituus on 12 tuntia. Oma tuleva työni taas tarkoittaa huomattavasti säännöllisempiä työtunteja ja ymmärtäväisempää työyhteisöä. Jos siis haluamme molemmat nähdä lapsemme vauva-ajan, on parempi, että minä olen töissä.
Nimiäiset, sukulaisten ja ystävienkin tapaamiset olisivat jääneet lähinnä haaveeksi, ellen olisi saanut tätä työpaikkaa. Joku olisi ehkä saattanut heittää kesäreissun Sodankylään, mutta aika yksin olisimme varmasti saaneet olla. Nyt nekin, jotka eivät voi matkustaa, pääsevät tutustumaan vauvaan.