Kuinka monta lasta on tarpeeksi?

Yksinkertainen kysymys, mutta lapsia koskevat asiat eivät ole koskaan yksinkertaisia. Siitä, että mummi tahtoo sisarukset ja äiti vain yhden lapsen, saa aikaan keitoksen, jonka reseptiin mahtuu lukemattomia lapsellisia lohkaisuja, silmien pyörittelyjä, hampaiden kiristelyä ja loputtomia riitoja.

 

Sukulaisillani, varsinkin niillä läheisimmillä, tuntuu olevan valtava tarve puuttua uusimman perheenjäsenemme elämään. Siedän puuttumista, niin kauan kuin se on positiivista ja sillä on järkevät rajat ja neuvova sävy. Painostamista en siedä. Se ahdistaa varmasti äitiä kuin äitiä.

Tiukimmat painit on viimeaikoina käyty lapsiluvusta. Se, että haluan vain yhden lapsen, on jotain, mitä osa sukulaisista ei tahdo millään hyväksyä.

On aivan uskomatttoman raivostuttavaa kuunnella jankutusta lapsiluvusta: ”Noo, sitä seuraavaa odotellessa”, ”Kai te nyt toisenkin hankitte!”, ”Säästetään tämä pikkusisaruksille” ja sitä rataa. Joskus vain hymyilen nyökyttelen ja kuvittelen, että kommentoijan päälle kaatuu katosta sangollinen mutaa ja rupikonnia.

Asia olisi ihan ok, ellei fraasien määrä ja laatu, muuttuisi vastausteni myötä joka ainoa kerta painostukseksi: ”Mitä! Kyllä lapsia ainakin kaksi pitää olla”, ”Minkälainen tytöstä oikein tulee, jos hänellä ei ole sisaruksia”. Ihan yhtä kultainen kuin hän nytkin on, luulisin. Eivät ne ainoat lapset ole ennenkään pudonneet puusta sen mädempinä kuin suurperheidenkään omenaposket.

Olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Välillä olen vitsaillut, että kyllä me toinen lapsi tehdään, jos mies synnyttää. Hienovaraisia vihjeitä ei joko tajuta tai ne jätetään tarkoituksella huomiotta. Siksi päätin ottaa asian puheeksi äänekkäimmän lapsilukukriitikon, oman äitini, kanssa.

 

Aloitin keskustelun aiheesta, koska joitain päiviä aikaisemmin kävimme erikoista sananvaihtoa äitini miesystävän kanssa. Keskustelu lähti siitä, kun pohdimme kakkosrattaiden kohtaloa.

”Luulen, että en ota toisia rattaita Sodankylään, vaan jätän ne tänne.”

”Ne kannattaa kuitenkin säästää.”

”Juu, tottakai. En minä niitä ole pois antamassa.”

”Seuraavat tarvitsevat niitä sitten.”

”Seuraavia ei ole tulossa.”

”Kyllä teidän pitää ainakin vielä toinen lapsi hankkia. Mitä tytöstäkin tulee, kun hän saa kaiken ja pidätte häntä sylissäkin koko ajan.”

”Jos vauvaa ei kuuluisi pitää sylissä, hän varmaankin osaisi kävellä syntymästä asti.”

Lopetan kuvaukseni tähän, sillä pidemmälle emme aiheesta enää menneet. Päätin kuitenkin, että tämän on loputtava.

Äitini tuli parin päivän päästä käymään. Aloitin keskustelun kertomalla, että minua loukkaa se, että niin mukava ja avulias kuin hänen miesystävänsä onkin, hän puuttuu asioihin, jotka eivät todellakaan hänelle kuulu. Kerroin myös, että lapsiluku on asia, josta ei voi päättää kukaan muu kuin minä ja mieheni. En halua enää kuulla painostusta.

Äitini suuttui. Hän totesi, että saan itse sanoa asiasta hänen miehelleen. Vastasin, että asia koskee yhtälailla äitiäni, koska hän on hyvin usein ottanut esille sen, että tyttäremme ei hänen mielestään voi jäädä ainokaiseksi. Hän on tehnyt hyvin selväksi, että se olisi julmaa ja olisin paha ihminen, jos en hankkisi sisaruksia.

Yritin perustella äidilleni, että jos toinen lapsi tehdään, se tehdään vain ja ainoastaan sen itsensä takia – koska toinen halutaan. Olisi väärin kaikkia kohtaan tehdä toinen lapsi vain ensimmäisen seuraksi. Jos en halua lasta, en voi sellaista tähän maailmaan saattaa. Luulisi olevan yksinkertaista, mutta eihän mikään koskaan ole.

 

Äitini on iäkkäiden vanhempien ainut lapsi, joten lapsiluku on hänelle sydämenasia. Hän kaipasi sisaruksia, joita ei voinut saada. Hän luonnollisesti ajattelee, että kaikilla ainoilla lapsilla on yhtä kurjaa kuin hänellä oli.

Hän perusteli vaatimustaan toisesta lapsesta sillä, että hän olisi aina kaivannut jonkun jakamaan vastuuta ja tehtäviä. Minä olen isosisko, joten kerroin, että sisaruus myös kasvattaa vastuun ja tehtävien määrää. Ainut lapsi on lopulta vastuussa vain itsestään. Isosisko on vastuussa pienemmästä. Myös aikuisena.

Siitäpä äitini keksi iskeä pommin tiskiin. Hän sanoi, että en voi jättää toista lasta tekemättä, koska olen huonoissa väleissä pikkusiskon kanssa. Jos en valehtele, olisi tehnyt mieli vain kiljua, kunnes ääntä ei enää tulisi. Ainakin kuvainnollisesti.

Ainut lapsi ei tietenkään ymmärrä sisarussuhteen dynamiikkaa. Sisarukset riitelevät, tiuskivat, tekevät kiusaa, kilpailevat, ilkeilevät. Se on normaalia.

Kun sisaruspari on niin tempperamenttinen ja räiskyvä kuin minä ja siskoni, tappelut ovat sen mukaisia. Pieniä riitoja ei ole. Teini-ikäisenä taistelut yltyivät joskus fyysisiksikin. Etenkin pikkusisko purkaa tunteitaan hyvinkin rajusti. Minä loukkaannun ja saatan pitää mykkäkoulua viikkokausia.

Pölyn laskeuduttua pyydämme anteeksi ja kaikki on taas hyvin.

Äiti näkee ainostaan riitojen alut. Sitten hän sanoo, että hoitakaa keskenänne, hän ei ota puolia. Niinpä olemme hoitaneet riitamme lapsesta asti keskenämme ilman aikuisen ohjausta. Väkisinkin kertyy painolastia, joten saattaa joskus näyttää ulkopuolisen silmin, että siskon kanssa inhoamme toisiamme.

Minä olen kuitenkin se, jolle sisko soittaa, kun jotain menee pahasti pieleen. Ja minä soitin siskolle, kun äiti ei ymmärtänyt. Kun äiti ei ymmärrä, sisko on hyvä olemassa. Sisaruus ei kuitenkaan ole suhde, joka luodaan vain synnyttämällä kaksi lasta.

 

Emme käyneet äitini kanssa tätä sisaruuskeskustelua, koska se olisi ollut aivan turhaa. On asioita, joiden käsitteleminen vaatii liikaa jopa toisilleen läheisiltä äideiltä ja tyttäriltä.

Sen sijaan sivuutin aiheen ja yritin perustella päätöstä niillä oikeilla syilläni. ”En halua” on vain yksi syy, jonka taakse kätkeytyy synnytyskammon lisäksi paljon järkisyitä. Perheemme taloudellinen tilanne, yleiset tulevaisuusnäkymät, tilanteen epävarmuus, voimavarani, parisuhde.

Asumme keskellä metsää kaukana kaikista apukäsistä pahimmassa tapauksessa seuraavat kaksi tai kolme vuotta. En pärjäisi kahden pikkuisen kanssa ilman, että voisin antaa kummallekin vähemmän kuin he ansaitsisivat. Olen jo nyt väsynyt ja riitämätön. Mieluummin annan yhdelle kaiken, minkä voin.

Joudumme tulevaisuudessa hyvin suurella todennäköisyydellä muuttamaan usein. Se on vaikeaa jo yhden lapsen ja kissan kanssa. Etelänreissut kutistuisivat kahteen vuodessa. Tuhannen kilometrin siirtymiset yhden aikuisen, kahden lapsen ja kissan voimin ovat ainakin minun kohdallani fantasiaa.

Seuraan vierestä, millaista on naisella, joka elää samassa elämäntilanteessa kuin minä, mutta ahden lapsen kanssa. Hänen parisuhteensa kärsii. En halua ajaa minun ja mieheni suhdetta samaan jamaan. Haluan, että meillä on aikaa ja energiaa joskus keskittyä vain toisiimme. Se on yhden lapsen kanssa mahdollista harvoin. Kahden kanssa se voisi olla mahdotonta ainakin tällä erää.

Elämme yhden ihmisen ihan normaalitasoisella palkalla. Jos haluamme edes vähän taloudellista liikkumavaraa, emme voi hankkia lisää lapsia ennen kuin myös perheemme toinen aikuinen on vakituisessa työsuhteessa.

Iskin tiskiin myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden kaventamisen ja vanhempainvapaamuutosten tuomat haasteet. Jos saisimme toisen lapsen 2015 tai sen jälkeen ja minä olisin edelleen työtön, vanhempaanvapaista jäisi puolet käyttämättä, koska perheemme ei kestäisi sitä, että kaksi vanhempaa olisi pienillä tuilla.

 

Äiti istui vauva sylissä ja tuijotti eteensä. Sanoin, että yksin on vähän vaikea käydä keskustelua.

”En puutu tähän asiaan. En sano tästä enää mitään, kun olet halunnut ymmärtää asian noin.”

Onneksi ovikello soi ja kummini tulivat käymään. Yksinpuhelu kävi hieman pitkäveteiseksi.