Kuinkas sitten kävikään
Vaikka tämä blogi ei ole päiväkirja, tarinoiden jättäminen kesken on, sanotaan vaikka, huonoa journalismia. Harva jakamistani sattumuksista on saanut lopun, joka vaatisi kokonaan oman kertomuksensa. Siksi ajattelin summata joitain niistä kootusti.
Peräkoukkuorava
Hilpeyttä ja paheksuntaa herättäneen peräkoukkuoravan tarina päättyi väkivaltaisesti. Sulatimme autoa reissulla Rovaniemelle, mutta kurre ei vain vain suostunut lähtemään irti edes parkkihallivierailun päätteeksi. Kiskomisen päätteeksi puolet oravasta roikkui edelleen koukussa kuin perisynti.
Kotona lähemmällä tutkimuksella selvisi, että kurre oli kiinnitetty nippusiteellä. Arvoituksen ratkettua loput kaavitusta otuksesta saatiin irti. Kun tieto oravan lopullisesta siirtymisestä ikuisuuteen saavutti jekun keksijät, kommentti kuului: ”Ei olisi pitänyt ottaa sitä pois. Seuraavalla kerralla koukusta löytyy jotain suurempaa…” Nähtäväksi siis jää loppuiko tarina tähän.
Hirviölääkäri
Rovaniemellä vatsani runnonut lääkäri ei koskaan päässyt tekemään toista tutkimustaan. Sairaalaan toimistotyöntekijä ei antanut minun peruuttaa aikaa, joten toivoin toista lääkäriä. Toive meni oikeaan osoitteeseen.
Tarkistuskäynnillä tapaamani nuori erikoistuva lääkäri oli juuri sellainen kuin lääkärin pitää ollakin: asiallinen, ammattitaitoinen ja potilaansa huomioiva. Kuten aiemmatkaan normaalit ultrat, tutkimus ei sattunut tippakaan. Lääkäri selosti, mitä teki ja varoitti etukäteen, jos arveli jonkin saattavan sattua. Lopullinen tuomio oli, että vauvan koko on nyt noin 3,5 kiloa ja synnytys voi alkaa koska hyvänsä.
Synnytyspelko
Päätin, etten käy sairaalan synnytyspelkovastaanotolla. En silti ole päässyt pelosta yli. Ajatukset ambulanssimatkasta, kivusta ja repeämistä kummitelevat yhä, mutta tiedän, että ulkopuolisten vakuuttelut ja vielä yksi ylimääräinen reissu sairaalaan eivät niitä muuksi muuta.
Laskettu aika oli ja meni sunnuntaina eikä mitään syntymän suuntaistakaan ole kuulunut. Odottamisen tuska alkaakin puskea pelon yli. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tulisi jo, ihan sama miten paljon verta ja suolenpätkiä seinille lentelee.
Sisustuskärpänen
Pinnasänky on maalattu hattaraisen valkoiseksi ja koottu ruuveilla ja superliimalla. Seinien reiät on peitetty postikorteilla, tauluilla ja muilla iloisilla kuvilla. Hoitopöytäkin on kasassa ja varustettu. Vaatteita on toivottavasti tarpeeksi. Vaippoja kannattaisi varmaankin hankkia etukäteen…
Vauvan huoneeseen olemme sijoittaneet myös kissan upouuden kiipeilypuun, jonka on tarkoitus saada katti pois sohvan kimpusta. Kissa rakastaa puuta, mutta on silti edelleen sitä mieltä, että sohvaa raapimalla mamin saa nopeimmin ylös sängystä. Epic fail, jotten paremmin sanoisi. Onneksi puu on muuten ahkerassa käytössä ja kissa on suostunut täysin vapaaehtoisesti luopumaan vauvalle tarkoitetusta lampaantaljasta.
Torkkupeittokin on virkattu valmiiksi! Siitä tuli sievä, mutta aika pieni. Ehkä se meneekin lopulta vauvan käyttöön.
Muu asunnon sisustus on vielä onnettomasti kesken. Yksi pahvilaatikkokin lojuu keskellä olohuonetta. Viikkoja sitten tilaamani sohvapöytä seikkailee edelleen jossain Saksan ja Suomen välillä. Minun tuurillani kuljetusliikkeen kaiffari saapuu ovemme taakse sillä punaisella minuutilla, kun minua kärrätään ambulanssiin sairaalamatkaa varten. Tai sitten tyyppi soittelee, kun ponnistan synnytyssalissa: ”Teille oli tilattu tällainen pöytä. Olisin tässä teidän ovella, mutta kukaan ei avaa…”
Ja se tuhannen taalan kysymys, johon en vielä tähän mennessä ole osannut vastata. Miltä tuntuu olla Sodankylässä?
Jännältähän se tuntuu. En ole aiemmin osannut sanoa viihdynkö vai enkö. Olen kierinyt niin syvällä alkushokin syövereissä, etten ole kyennyt sisäistämään sitä, että olen täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi. Nyt olen viettänyt täällä jo sen verran aikaa, että osaan vastata: kyllä, viihdyn, mutta samalla olen täällä olosuhteiden pakosta. Haluaisin, että perheemme voisi olla etelässä. Se ei ole mahdollista, joten asian kanssa on pakko oppia elämään, vaikka se tuntuukin välillä raskaalta. Opettelu on edelleen puolitiessä.
Minun on ikävä Helsinkiin, se on selvä. Tiedän kuitenkin, että Helsingissä minun olisi ikävä tänne. Tällä hetkellä asia, jota rakastan eniten maailmassa on Sodankylässä: minun perheeni. En voisi kuvitella olevani itse missään muualla.
Ystäviä, sukulaisia ja lapsuuden perhettä on ikävä, mutta olen asunut niin monessa paikassa, että olen tottunut siihen, että aina joku tärkeä ihminen on liian kaukana. Kun ne tärkeimmät ovat samassa huushollissa, muiden osittaisen poissaolon kestää paremmin.
Sitä paitsi minulla on kultaisia ystäviä ja perheenjäseniä, jotka muistavat soitella ja viestitellä usein. Vaikka täkäläisiä tuttuja onkin vähän, en ole vielä kovin montaa kertaa tuntenut itseäni yksinäiseksi.