Mamma venyy ja paukkuu

Vietettyäni kaksi päivää Lapissa päätin, etten voi vain kaivaa nenääni koko talvea. Päätin syksyn kunniaksi tehdä niin kuin kunnon ihmiset tekevät ja aloitin pari uutta harrastusta.

 

Koska syksy on uusien harrastusten kulta-aikaa, piipahdimme koko perheen voimin aiemmin iltapäivällä Sodankylän Liikuntamessuilla. En ole kertaakaan elämässäni kiertänyt messuhallia yhtä nopeasti. Tiski paikalliselle aloe vera -tuotteiden kotikauppiaalle ja urheiluliikkeelle, puolisen tuntia kahvakullittelua, pari urheiluseuraa ja vanhusten tanhukimara. Revontuliopiston tiskillä meille sentään tyrkytettiin jotain liikuntamahdollisuuksia. Kun mieheni kysyi ohjatusta  kuntosaliharjoittelusta, täti vastasi, että se on kyllä lähinnä ikäihmisille.

Kaikki muukin oli vanhuksille tai lapsille. Suhteellisen hyväkuntoisille nuorille aikuisille, jotka haluaisivat aloittaa uuden harrastuksen, ei ole juuri mitään. Pitäisi olla niin kovan luokan harrastaja, että pystyisi hoitamaan harrastamisen yksin tai sitten pitäisi olla joko niin vanha tai nuori, että ei pärjää yksin.

”Olisihan meillä tuota tanssia”, sanoi opiston täti.

”Heh. No, se ei kyllä kiinnosta kumpaakaan meistä, vastasin.”

Kävimme myös vilkaisemassa uuden ja kohutun Sodankylän Liikuntahalin kuntosalin. Sali oli kooltaan noin puoli neliötä per laite ja laitteita oli puolisentusinaa. Ne laitteet, jotka eivät tilaan mahtuneet, oli ripoteltu pitkin viereistä painisalia.

”Tuolla yläkerrassa olisi hyvin tilaa, mutta paloturvallisuussyistä sinne ei saa viedä laitteita. Nämä portaat on niin kapeat. Pieni suunnitteluvirhe.”

Voi joulupukin kossunenä sentään. Tämä on mahdollista vain Pyssykylässä! Uutuuttaan kiiltävä halli. Suunnitteluvirhe portaissa on kuin kirsikka banana splitin päällä. Hyvä, etten sulanut ongelmajätteeksi keskelle painimattoa.

Kierroksen jälkeen kiskaisimme urheilullisesti kahvit ja mokkapalat naamaan ja lähdimme takaisin kotisohvalle.

Onneksi tunnen kylää jo sen verran, että olin suorittanut riskienhallintaa etukenossa.

Viime viikonlopun aikana olin selaillut Revontuliopiston seitinohuen esittelylehtisen. Koska vanhaa lempiharrastukseni hot jooga oli jo lähtökohtaisesti liikaa toivottu, valitsin maanantai-illan pilatesryhmän. Olin jo missannut kahdet treenit, mutta pääsin nopeasti kärryille. Puolitoista tuntia rehkimistä ja kotiin kokkaamaan vauvalle ja miehelle iltapalaa.

 

Halusin kokeilla myös jotain täysin uutta. Koska en pääse haastamaan itseäni työympäristössä, piti valita jotain mukavuusalueen ulkokehältä. Soitin maanantaina Sodankylän Ampujien tiedottajalle. Kerroin, että muutin vasta Lappiin ja ilmakivääriammunta kiinnostaisi kovasti. Partioleirillä 8-vuotiaana tuli kerran tai pari tussautettua hirveä muistuttavaa pahvinpalasta. Pääsisinköhän kokeilemaan.

Saatoin melkein kuulla, miten hilse lensi kaikesta päänrapsutuksesta linjan toisessa päässä. Tiedottaja mietti, mitä minulle pitäisi tehdä. Olen aloittelija, mutten lapsi, joten junnuryhmään minua ei voinut tunkea. Itsenäisestikään en voi harjoitella. Lopulta hän kutsui minut käymään radalla seuraavana iltana. Lupasipa ohjaustakin.

Tapani mukaisesti eksyin. Puhelinsoiton jälkeen löysin kuitenkin perille. Tiedottaja esitteli radan. Rata sijaitsee kellarissa. Katto on niin matalalla, että jos vauvaa kantaisi olkapäillä kuuluisi kolinkolin. Tietenkään kukaan selväjärkinen ei vie vauvaa ampumaradalle, krhm. Juttelimme alkuun niitä näitä, kurkistimme kahvitilaan ja kuuntelin mainospuhetta seuran jäsenyydestä. Pettymys alkoi painaa. En varmasti liittyisi jäseneksi, ellen saisi edes kokeilla löydänkö liipasinta ja osunko muualle kuin omaan jalkaani.

Onneksi tiedottajan ehkä noin 10-vuotias tytär oli sinä iltana mukana ja hän tietysti halusi ampua. Niinpä uusin tulokaskin sai kokeilla. Tuntui hassulta istua tuolilla, kun pikku tyttö ampui vieressä seisaaltaan, mutta en varmasti olisi osunut lähellekään peräseinää, vaikka olisin käyttänyt tukea seisten.

Olen aina ollut aseita vastaan. Enkä vieläkään suostu ampumaan ruudilla. Olen sen verran neiti, että saan slaakin pienistäkin pamahduksista. Pelkän ilmakiväärin kuunteleminenkin sai minut pari ensimmäistä kertaa säpsähtämään.

Sillä hetkellä, kun tähtäsin piippua tauluun, koko ymäröivä maailma ikään kuin liukeni pois. En kuullut mitään, näin vain mustan pisteen johon yritin osua. Ei kakkavaippoja, ruokapatoja, vauvan repimistä sähköjohdoista. Vain minä ja liipasin.

En myönnä, että se olisi ollut rakkautta ensi silmäyksellä, mutta annan ilmakiväärille mahdollisuuden. Meillä on seuraavat treffit ensi tiistaina. Tänään kiikutin jäsenhakemukseni tiedottajalle. Saatoin ehkä mahdollisesti jäädä koukkuun.

 

 

Äidillä ja tyttärellä pitää luonnollisesti olla myös jokin yhteinen harrastus. Sodankylässä on turha unelmoida äiti-lapsijumpista tai vauvauinnista. Tosin minut saisi uimapukuun vain ruumissäkin kautta. Piti taas alkaa luovaksi.

Nuorempana tein paljon mallin töitä. Juoksin kuvauksissa, näytöksissä ja jokusessa missikisassakin. Huomasin pikkuisessamme piirteitä, joiden perusteella ajattelin, että ehkä hänestäkin olisi hauskaa esiintyä. Vauva nauttii huomiosta, pitää siitä, kun häntä valokuvataan, ja on mielellään ihmisten ympäröimä eikä vierasta.

Otin tytöstä muutaman kuvan ja lähetin ne valitsemaani mallitoimistoon. Saimme kutsun kuvauksiin Helsinkiin.

Kuten olin odottanut pieni söpöys hurmasi kaikki. Valokuvaaminen oli mahdottoman hauskaa. Myös aikuisten juoksuttaminen ja rekvisiitan kaataminen olivat hauskaa.

Testikuvat kolahtivat sähköpostiini edellisiltana. Seuraavaksi pitää päättää haluammeko todella toimiston listoille vai emme. Ehkä mainosmalli on seitsenkuiselle hieman eksoottinen harrastus, mutta se tuntui hauskalta sekä äidistä että tyttärestä. Mainittakoon vielä, ettei isälläkään ole mitään sitä vastaan.