Minusta ei pitänyt tulla kotiäitiä

Minusta piti tulla jotain suurta. Ei suurimahaista. Olisin aika varmasti lätkäissyt päin lättyä, jos joku olisi vuosi sitten sanonut: ”Sinä muuten jäät tammikuussa 2013 kotiin hoitamaan vauvaa”.

Olen suorittanut elämääni syntymästä asti. Opin kävelemään kymmenkuisena. Tirautin itkut, jos sain kokeesta kasin. Menin töihin heti, kun joku vain suostui ottamaan – 15-vuotiaana. Pääsin yliopistoon suoraan lukiosta. Ensimmäisestä opintovuodesta lähtien olen panikoinut itseni sydänkohtauksen partaalle joka syksy. Mitä, jos kukaan ei huoli minua kesätöihin? Rekrytoijilta olen saanut tasaisesti kuulla naljailuja työnhakumetodeistani: kun hain töitä kesäksi 2011, soitin jo elokuussa 2010. Olen muuttanut satoja kilometrejä haluamieni töiden perässä ja rustannut gradua ja täysipäiväistä duunia päällekkäin. Pätkissä tietenkin.

Pian pätkätyöpaniikki loppuu kirjaimellisesti seinään. Tammikuun lopussa jään äitiysvapaalle ja sen jälkeen vanhempainvapaalle. Kun se taas loppuu, minulla ei ole paikkaa, johon palata. En voi valita työn ja kodin välillä. Ainakin vielä voin valita kotihoidontuella tuetun äitiyden ja työttömyyden välillä. Töitä voi ja pitää hakea, mutta kuten useimpien ihmisten maailmat, minunkaan maailmani ei ole ihan niin yksinkertainen. Ensi vuodesta lähtien asun keskellä erämaata. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu.

Muutan tammikuussa tuhannen kilometrin päähän Helsingistä paikkaan, jossa kellään ei ole kiire mihinkään. Keskelle Lappia. Sodankylään. En ole vielä koskaan käynyt koko kylässä, mutta tiedän, että lähin edes jollain tavalla potentiaalinen oman alani työpaikka, johon minulla on akateeminen tutkinto, on 130 kilometrin päässä Rovaniemellä. Lapin etäisyyksillä se on muutama poronkusema, mutta ymmärsitte varmasti yskän. En kuitenkaan voi muuta kuin muuttaa.

Nyt joku saivartelee, että pakko on vain kuolla ja maksaa veroja. On totta, ettei kukaan pidä veistä kurkullani ja pakota minua lähtemään sijoiltani yhtään mihinkään, jättämään aavistuksen nousujohteista uraa ja ryhtymään kotirouvaksi. Parisuhdetta vielä pystyy tilapäisesti ylläpitämään parituntisen lentomatkan päässä, mutta vanhemmuutta ei. Avomiehelläni on ollut syyskuusta asti Pyssykylässä virka, jonka heivaaminen kustantaisi pienelle perheellemme 10 000 euroa sakkoja. On siis pakko.

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi toistuvasti menettänyt yöuniani ja miettinyt, teenkö varmasti oikein. En tiedä lapsista yhtään mitään. En tunne Sodankylästä yhtään ketään. Vihaan lunta ja pakkasta. Poronlihaan en koske edes metrisellä tikulla (olen kasvissyöjä – varmaankin koko kylän ainoa). Kun joku sanoo ”kyllä sinä pärjäät” tai ”ei ole mitään mihin et pystyisi”, tekisi mieli vähintään käskeä pitämään pää kiinni. En tosin jaksa sitäkään, että ihmiset kauhistelevat ”kohtaloani”. Saati sitä, jos joku kehtaa sanoa, ettei minulla ole oikeutta marista. ”Itsepähän olet tiesi valinnut”. Jos alkuunkaan kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan, ymmärtää, että valintani ja aidon valitsemisen välillä on syvä kuilu.

Uskon silti, että asioilla on tapana järjestyä. Sen, miten tämä järjestyy, haluaisin jakaa teidän kanssanne.