Kasvava tyttö tarvitsee ainakin yhden miehen, joka rakastaa, hoivaa, arvostaa, puolustaa ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Ilman sellaista miestä ei opi arvostamaan itseään. Siksi yritän rakentaa tyttäreni ympärille muurin (kunnollisista) miehistä.

Olin juuri torkahtamassa päiväunille, kun mieheni tuli makuuhuoneeseen vauvan kanssa. Kiskoin itseni unesta ja jäin seuraamaan vaipanvaihtoa.

”Mitä katselet?”

”On kiva katsoa, kun hoidat vauvaa. Siitä tulee niin turvallinen olo.”

Mikään ei tee minua niin onnelliseksi kuin se, että voin seurata vierestä sitä, kun isä hoitaa tytärtämme. Olen varma, että ainakin meidän pikkuisemme on turvassa.

Hänellä on isä, jota ei tarvitse pelätä.

Tarina kertoo, että oma isäni hoiti minua vielä, kun olin sylivauva. Sitten hän löysi pullon. Suhteemme meni vuosien mittaan umpisolmuun, jota Aleksanteri Suurikaan ei saisi auki.

Isästä tuli pelottava, arvaamaton ja aggressiivinen.

Kuuluin selkäsaunasukupolven viimeisiin ritareihin, joten minua ja ikäisiäni naapurinpentuja piestiin lähes surutta aika pienistäkin kolttosista, vaikka laki moisen kielsikin. Kolmisen vuotta nuorempi siskoni ja hänen kaverinsa välttyivät piiskalta. Selkäsauna ansaittiin häälahjalampun rikkomisesta,  naapurinpojan pyörän luvattomasta lainaamisesta tai siitä, että oli kutsunut naapuruston kakarat laskemaan liukua isän auton katolta. Punoittava selkä tai kivistävä päänahka ei kuitenkaan tuntunut epäoikeudenmukaiselta, kun samasta kärsivät muutkin ja itsekin tiesi mokanneensa. 

Tuntui aivan erilaiselta hiippailla omakotitalon nurkissa, ettei vaan herättäisi Karhu-pullojen ympäröimälle sohvalle sammunutta isää. Lentää alas portaita takaisin kellariin vain, koska sattui nousemaan maan päälle väärään aikaan. Seistä tammihankessa sukkasillaan, kun ei suostunut syömään kinkkua leivän päältä. Paeta hätäisesti pakattu reppu selässä isoäidin luokse humalapäissään raivoavaa miestä, jonka olisi pitänyt olla elämän turvallisin aikuinen.

En lapsena oppinut, miltä miehen ehdoton rakkaus tuntuu, vaikka suvussa oli toki muitakin miehiä kuin isäni. Äitini isälle olin maailman tärkein asia, parasta mahdollista seuraa ja huvia. Hän kehui kerran päivässä, että hänen ylivilkkaasta tyttärentyttärestään tulisi vielä vähintään presidentti. Pappa kuoli, kun olin vielä pieni. Sen jälkeen ei ollut ketään suojelemassa.

Väkivaltaisen ja arvaamattoman perheenpään kanssa kissaa ja hiirtä leikkiessä hämärtyi käsity siitä, mitä minulle saa tehdä ja minkä arvoinen olen. Virhearviot ovat paikkautuneet vasta aikuisena.

En haluaisi samaa kohtaloa kenellekään. Viimeisenä omalle lapselleni.

En ole niitä, joiden mielestä lapsi kasvaa kieroon, ellei hänellä ole yhtä isää ja yhtä äitiä. Aikuiset ihmiset saavat lisääntyä ja kasvattaa jälkikasvunsa vaikka hermafrodiitin strutsin kanssa, jos tykkäävät. Vain sillä, miten hommat hoitaa, on väliä.

Oman kokemukseni perusteella uskallan väittää, että tyttölapsi kuitenkin tarvitsee miehen, joka rakastaa häntä ehdoitta – juuri sellaisena kuin on.

Välttyy monilta sydänsuruilta, kun tietää mikä on rakkautta ja mikä jotain ihan muuta. Sen miehen ei tarvitse olla isä, vaikka meillä näin onkin.

Tytöllämme on myös kaksi isoisää, kaksi isoisäpuolta, isoisoisä, isosetä ja toivottavasti pian yksi tai kaksi kummisetääkin. On mistä valita ja vertailla.

Loppukevennyksenä tulevan kummisedän ja isän näkemys siitä, millaisen vastaanoton ensimmäinen poikaystävä tulee saamaan.