Onni on pienestä kiinni
Olen, paitsi alkanut tottua elämääni tässä pohjoisessa tuppukylässä, myös alkanut pitää siitä. Tajusin, että kaikki se, mitä en elämääni suunnitellut tai ajatellut edes haluavani, onkin tehnyt minut onnelliseksi.
Seitsemältä aamulla vaihdoin vauvan vaipat olohuoneen matolla, jotta yön valvonut mieheni saisi nukkua. Istuin sohvalla ja kannustin vauvaa jumppaamaan niskalihaksiaan. Silitin kiipeilypuuhun nukahtanutta kissaa. Lämmitin korviketta vauvalle.
Kävin apteekissa ostamassa vauvan vatsavaivoihin mallasuutetta ja kaupassa hankkimassa kirjekuoria nimiäiskutsuja varten.
Pysäköin auton pihaan ja vastasin laukussa pirisevään puhelimeen: ”Oletko syönyt aamiaista? Ajattelin, että voisin laittaa. Haluatko kahvia?”
Istuin hetken autossa ja tuijotin etuikkunasta näkyvää jättimäistä lumikasaa. Minussa heräsi kummallinen ajatus – juuri tällaista elämän kuuluukin olla.
Helsingissä asuessani tunsin itseni jatkuvasti riittämättömäksi. Tein hulluna vuoroin töitä ja vuoroin gradua. Kesän ajaksi menin vieläpä toiseen paikkaan töihin, jotta ammattitaitoni säilyisi. Olin mukana neljässä eri järjestössä, joista yhdessä vetäjänä. Ravasin seminaareissa, koulutuksissa ja keskustelutilaisuuksissa.
Tunsin viiltävää epäoikeudenmukaisuuden tunnetta sekoitettuna ripaukseen kateutta joka kerta, kun joku opiskelukaverini eteni urallaan. Muistaelin miten pöllö tuokin tyyppi oli koulussa ollut. Kismitti, etten ollut itse saavuttanut tarpeeksi.
Työskentelin toista vuotta työnantajajärjestössä lafkan nuorimpana ja mitättömimpänä osasena mielivaltaisen pomon alaisuudessa. Jouduin myymään sieluni ja ammattietiikkani pala kerrallaan.
Olin matkalla kohti loppuun palaneiden työmyyrien kortistoa muiden entisten lahjakkaiden nuorten seuraksi. Elin suorittaakseni. En kyennyt tuntemaan itseäni riittävän hyväksi ennen kuin saisin vielä yhden sulan hattuuni.
Kun saavutin yhden etapin, turhauduin, koska kukaan ei arvostanutkaan sitä. En vain yksinkertaisesti ollut muuta kuin ihan hyvä. Aina joku ehti ensin tai oli parempi. Sehän ottaa nuppiin, kun on tottunut olemaan paras.
Vielä tammikuussa muuttaessani Lappiin, olin lähinnä kauhuissani. Mihin helvettiin olen oikein ryhtymässä? Ura ainakin lentäisi mäkeen niin, että hippulat vinkuu.
Täytin päiväni projekteilla, jotta saisin aikaan tunteen, että saavutan koko ajan jotain. Maalasin pinnasängyn, virkkasin peiton, siivosin, kokkasin, suunnittelin tulevaa ja järjestelin… Kun hetkeksi istahdin sohvalle, tunsin itseni saamattomaksi laiskuriksi.
Ei voi olla hyvä, jos tekee asioita vain itselleen.
Pari päivää ennen laskettua aikaa anoppi ja mieheni sisko päättivät järjestää myrskyn. Kaksikko väitti, että olin kieltänyt heitä tulemasta luoksemme katsomaan vauvaa. Todellisuudessa olin kertonut sähköpostilla kylän majoitusmahdollisuuksista, koska niitä oli erikseen kysytty.
Väärinkäsitystä paikattiin kaksi päivää pitkillä puhelinkeskusteluilla. Vaikka oikeasti olisin halunnut repiä päitä irti. Että saamari kehtaavatkin juuri nyt, kun olen seota synnytyksen odottamisesta.
Tunsin hiipivän kauhun. Tätäkö tämä tulee olemaan hamaan tulevaisuuteen.
Sairaalassa ollessani olin niin rikki, että vessaan raahautuminen tuntui siltä kuin olisin juossut maratonin ja vieläpä päässyt maaliin ensimmäisenä.
Vilkaisu peiliin sai vatsan kääntymään ympäri. Tukka riippui rasvaisena. Vatsa oli epämuodostunut kyhmy keskellä vartaloa. Vanha leikkausarpi oli venähtänyt irvokkaasti. Muutama uusikin sinertävä jälki koristi vatsaa ja lantiota. Kuukausi katkonaisia yöunia oli piirtänyt silmien alle mustat varjot.
Ensimmäisenä aamuna luulin vuotavani kuiviin. Olin pyörtyä vauvan pään kokoisen verihyytymän loiskahtaessa pyttyyn. Minun oli pakko ottaa seinistä ja kaiteista tukea. Muuten olisin kupsahtanut lattialle. Anelin kipulääkettä parin tunnin välein.
Kaksi ensimmäistä päivää kammosin vauvan hoitoa. En edes tiennyt, miten tyttö pitäisi nostaa syliin. Kädetkin tärisivät niin, että pelkäsin pudottavani pikkuisen.
Ensimmäisen yön nukuin yksin. Vauva tuotiin luokseni kahdesti imemään, vaikka eihän minusta vielä irronnut pisaraakaan maitoa.
Toisen yön lähestyessä ilmoitin ottavani vauvan viereen.
Heräsin useamman kerran tytön itkuun. Nälkä. Imetin imettämistäni. Nälkäkiljunta ei kuitenkaan lopu, jos vatsa on tyhjä. Soitin kellolla lastenhoitajan paikalle.
”Olen imettänyt 2 tuntia, mutta tyttö ei kai saa mitään ulos, kun vain itkee”, sopersin ja tunsin itseni surkeaksi luovuttajaksi.
”Herrajestas, ei sinun todellakaan tarvitse imettää kuin puolituntia per puoli! Lastenhuoneesta saa lisämaitoa. Menen heti hakemaan”, sanoi hoitaja.
Suutuin ja ilahduin yhtä aikaa: Miksi siitä maidosta ei voitu kertoa aiemmin? Ihanaa, että tyttö saisi vihdoin ruokaa!
Kolmantena sairaalapäivänä aloin virkistyä. Vaipat vaihtuivat kuin vanhalla tekijällä. Pienellä pähkäilyllä sain valittua sopivat vaatteet.
Maitokin oli noussut, vaikka imettämisestä ei tahtonut silti tulla mitään. Vasenta rintaa särki taukoamatta haavojen vuoksi. Lastenhoitajan neuvomasta huoneesta löysin kuitenkin kaalinlehtiä ensiavuksi.
Onnuin enää vain hieman. Pärjäsin vain muutamalla pillerillä. Kaipasin kotiin.
Lääkäri antoi luvan lähteä. Tyttö oli terve kuin pukki. Määrätietoinen ja voimakas. Nukkui, söi ja lihoi mallikkaasti.
Ainakin olin onnistunut jossain.
Ensimmäinen yö kotona oli painajaista. Ensimmäinen viikko kului erilaisia nukkumisjärjestelyjä kokeillessa. Olimme kaikki väsyneitä. Kesti kuitenkin, että opin antamaan itselleni luvan päiväuniin.
Asuntomme oli kuin vetoisa iglu. Vauvalle piti pukea kaksi kerrosta vaatteita. Jokainen vaipanvaihto sai pikkuisen kirkumaan kylmästä. Itsekin palelin taukoamatta. Lopulta sairastuin.
Kun pääsin takaisin terveiden kirjoihin, oli edessä muutto, jonka yhteydessä saimme aikaan pahimman mahdollisen perheriidan.
Elämä oli pilalla. Kaipasin kotiin enkä tiennyt, missä se on.
Ensimmäisenä panin merkille, että uudessa asunnossa on lämmin. Kodin lämpö tuntui muuallakin kuin iholla.
Äitini tuli vierailulle miesystävänsä kanssa toistamiseen keskelle muuttolaatikkomerta. Tuntui mahtavalta, kun sain rojahtaa sängylle lukemaan kirjaa jonkun muun siivotessa ja hoitaessa vauvaa.
Äitini oli pakahtua onnesta. Saatoin melkein nähdä liitosten rakoilevan.
Äkkiä äiti tuntui etistäkin läheisemmältä. Asioita ei enää tarvinnut selittää. Tiesin millaista on olla äiti. Äitikin ehkä ymmärsi, millaista on olla minä.
Äidin lähdettyä mieheni isä saapui. Sitten tulivat naapurit. Kaksi viikkoa lähes tauotonta kyläilyä.
En ollut uskoa silmiäni. Näinkö paljon ihmisiä tulee katsomaan meidän vauvaa? Vieraalla paikkakunnalla. Sellaisiakin ihmisiä, joita en ollut tavannut koskaan aiemmin.
Tuntui siltä, että kuulun johonkin.
Tammikuussa ajatus siitä, että maailmalle en kohta olisi enää kukaan – jos olin aiemminkaan – tuntui ylivoimaiselta. Kohta kukaan ei enää tietäisi minusta.
Kukaan ei enää kutsuisi mihinkään. Kukaan ei haluaisi kuulla, mitä minulla on sanottavaa. Kukaan ei enää kysyisi neuvoa, mielipidettä tai edes kuulumisia. Kaikki Helsingissä unohtaisivat minut.
Olisin täysi nobody.
Uskoin myös jääväni yksin Sodankylässä. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin tutustuin ensimmäiseen uuteen kasvoon.
Paukkupakkanen ja liikkumista haittaavat selkäkivut naulitsivat minut kotisohvalle. Olin jo varma, että hautautuisin kotiin lopullisesti.
Kotona on lopulta mielettömän siistiä. Minulla ei ole vielä koskaan ollut näin hauskaa. Vauva yllättää joka päivä. Välillä niin kauniilla hymyllä, että sydäntä särkee. Välillä tähtäämällä kuolat silmille ja kilon shaibaa jalkoihin.
Viimeksi kaksi tuntia sitten olin katketa naurusta, kun mies huusi lavuaaria tortuttava vauva käsivarrella roikkuen: ”Lataa, saatana. Ammu, saatana. Lippaat tyhjiksi.” Hetkeä myöhemmin ryömin kontallani vessan lattialla jynssäämässä session tuotoksia laatoista. Mies kykki vieressä odottaen tulisiko vielä. Eipä tullut. Vauva nukahti. (Ainakin se mallasuute toimii.)
Työelämässä kehuja tuli ehkä kerran vuodessa läksiäisissä tai pikkujouluissa. Jos taas kysyin neuvoa tai ”kyselin tyhmiä”, katsottiin kieroon. Sitäkin vain, jos oltiin kiltillä tuulella. Jos en tanssinut vastapuolen pillin mukaan, huudettiin: ”Seuraavaksi kuulet tästä juristiltani!”
Välillä tunsin itseni työn sankariksi saadessani kuunnella posketonta ja perusteetonta uhkailua. Mutta ei mikään työ ole sen arvoista.
Ongelmat ratkottiin riehumalla. Muiden motiiveista ja vaikuttimista ei voinut koskaan olla varma. kehenkään ei voinut luottaa. Kaikki olivat kilpailijoita. Kotona asioista keskustellaan. Ristiriidat ja ongelmat selvitetään. Kukaan ei huuda (paitsi sudennälkäinen vauva kolmelta yöllä). Ollaan samalla puolella. Yhtä tiimiä.
Nyt kaikki on toisin. Koskaan aiemmin ei kukaan ole jaksanut päivittäin muistuttaa rakastavansa minua. Kotona tuntuu siltä, että on maailman tärkein.
Onneksi sain lapsen. Ilman sitä olisin vain jatkanut merkityksetöntä suorittamista.
Enkä ehkä olisi koskaan tajunnut, miten pienistä asioista onni on kiinni.