Onko mahdollista olla hyvä äiti?

Ennen kuin sain lapsen ajattelin, ettei minusta tule koskaan äitiä. Minusta ei vain yksinkertaisesti ole äidiksi. Minulta on aina puuttunut ominaisuus, jonka ajattelin olevan äidiksi haluavalle naiselle ehdoton: lapsirakkaus.

En ole koskaan voinut sietää lapsia. Korvistani nousee sauhua, kun naapurin yltiöärsyttävät pojanriiviöt huvittelevat rimputtamalla ovikelloamme ja koputtelemalla ikkunaruutuja, kun olen vielä peiton alla. Tiedän, että jos joskus saan penskat kiinni verekseltään, huudan ja kiroan niille täysin surutta.

Synnytysosastolla minulla paloi kiinni samassa huoneessa olleeseen äitiin ja vastasyntyneeseen, koska pentu kitisi taukoamatta. Migreenipäissäni minulta herusi tuntemattomalle lapselle ymmärrystä yhtä vähän kuin maitoa omalleni.

Voin laskea yhden käden sormilla ne ihmispennut, joista pidän. Oma entinen hoitolapseni ja tuttavaperheen esikoinen. Kummieni tytöt ovat ihan mukavia. Siinäpä ne sitten olivatkin.

Suurin syy siihen, etten pidä lapsista, on se, etten osaa olla niiden kanssa. En suostu lässyttämään ja lepertelemään. Leikin yhtä mielikuvituksellisesti kuin kasa kiviä. Kärsivällisyyttä minulla on vain vähän enemmän kuin omalla kolmeviikkoisellani, joka järjestää maailmanlopun paskamyrskyn puoli sekuntia sen jälkeen, kun tutti on pudonnut suusta.

Kun sanoin omalle äidilleni tuhannetta kertaa, ettei kannata toivoa lapsenlapsia, koska en yksinkertaisesti pidä lapsista, äiti vastasi, että oma on eri asia. Ei hänkään kuulemma pidä muiden lapsista.

Totta. Onhan se oma vauva ihan eri asia. Tyttöni kanssa minulla riittää kärsivällisyyttä ja ymmärrystä vaikka muille jakaa.

En tosin voinut tietää sitä etukäteen. Eikä se saa minua vielä ajattelemaan, että olisin hyvä äiti.

Olen nimittäin myös harvinaisen laiska ja mukavuudenhaluinen äiti.

Neuvolassa minuun iskostettiin ajatus, että hyvät äidit haluavat olla lapsen kanssa koko ajan eivätkä suurin surminkaan luota lapsen hoitoa kellekään muulle. Vain huonot äidit tyrkkäävät lapsensa muiden vaivoiksi ja tekevät omia juttuja. Äidin kuuluu tuntea silmitöntä tuskaa, jos ei saa olla liimattuna lapseensa ja uhrautua tämän puolesta vähintään kolmesti sekunnissa.

Tunnenkin ajoittain aivan hullua syyllisyyttä siitä, ettei minulle ole mikään ongelma antaa vauvaa isän, mummin tai jonkun muun tutun aikuisen syliin ja vetäytyä hetkeksi päikkäreille tai lukemaan kirjaa. Syyllisyydentunteelle ei ole minkäänlaisia järkeviä perusteita. Vauvalle syli on syli. Maito on maitoa piteli pulloa äiti, pappa tai naapurin täti.

Ajatus äidin ehdottomasta tärkeydestä on naisten tapa pönkittää itsetuntoa ja oikeuttaa lapsen omiminen. Minusta olisi vaarallista ajatella, ettei kukaan muu osaa hoitaa minun lastani yhtä hyvin kuin minä. Se johtaa pahimmillaan siihen, äiti tekee kaiken yksin, uupuu ja uupumuksessahan vasta äiti-lapsisuhde kukoistaa.

Minusta on aivan ihanaa, että on edes se isä, joka osaa kaiken aivan yhtä hyvin (tai huonosti) kuin minäkin. Mikään ei ole niin mukavaa kuin katsoa vieressä, kun isä häärää vauvan kanssa. Alkuun seurasin vierestä lähinnä vahtiakseni. Olin jo luisumassa superäitien fantasiamaailmaan, jossa vain äiti osaa hoitaa.

Onneksi olen luontaisesti laiska. Se takaa vauvalle useamman osaavan ja sitoutuneen hoitajan, vaikka samalla ehkä rokottaakin äitipisteitäni.

Neuvolassa aivoihin istutettiin myös ajatus, että vauvan itku ahdistaa ja raastaa sydämen verille. ”Siitä huolimatta pitää pysyä rauhallisena”. ”Mene vaikka toiseen huoneeseen hetkeksi rauhoittumaan, jos alkaa tuntua liian pahalta”. Jos ei ahdista, on jokin pielessä.

Minua ei ahdista. Ei vaikka tyttö kiljuisi sydämensä kyllyydestä. Itkuahan se vain on. Itkettäähän aikuisiakin välillä.

Toisinaan itku jopa naurattaa: kun tiedän, että tytöllä on kuiva vaippa, hän on juuri saanut ruokaa, lekottelee sylissä… ja tutin tippuessa parkuu kuin lauma kollikissoja maaliskuussa.

Jos alkaa tuntua siltä, että hermot menee, hymyilen ja kiroan vauvalle hempeällä äänellä. ”Nyt se äidin kulta laittaa turpansa rullalle eikös vain”. Jo helpottaa! 

Oman vauvan ahdinko varmasti kalvaisi, jos tietäisin itkun olevan minun syytäni. Jos saisin itkun aikaan kolauttamalla vauvan pään ovenkarmiin, tuntisin olevani maailman kamalin ja vastuuttomin äiti. Hemmetisti kirpaisi jo silloin, kun annoin vauvalle vahingossa liian lämmintä maitoa.

Silti on väärin antaa ymmärtää, että vauvan itku on maailmanloppu ja merkki siitä, että pieleen menee. Olet ihan hanurista. Lapsestasi tulee raivohullu luuseri. Ei tule, vaikka se kerran saisikin vähän turhan kuumaa maitoa.

Itku ahdistaa ainoastaan silloin, jos paikalla on muita kuulemassa. Ajattelen välittömästi, että muiden mielestä olen huono äiti, kun en saa lastani hiljaiseksi ja tyytyväiseksi. Ehkä ajattelen niin, koska ärsyynnyn itse muiden pentujen kitinästä.

Raskauden aikana olin hyvin varma siitä, että tiedän kyllä miten asiat kuuluu hoitaa. En tarvitse käyttöohjeita. Vauvan hoito ei ole kvanttifysiikkaa.

Oma vauva tuntuu kuitenkin yhtä turvalliselta kuin kilo dynamiittia, kun vieressä on useampi silmäpari seuraamassa mitäköhän tuokin oikein sählää.

En ole vielä uskaltautunut vauvan kanssa perhekerhoon tai edes kauppaan, koska pelkään muiden äitien arvostelua.  Olenko pukenut vauvan oikein? Entä jos sille tulee nälkä? Tai vielä pahempaa. Mitä jos se vain huutaa ihan ilman syytä?

Aivan käsittämättömän typerää, mutta samalla myös täysin totta. Vaikka miten järjellä selittäisin itselleni, että ihan sama, mitä muut ajattelevat, hoidat tyttöäsi erinomaisesti, ei auta. Tiedän, etten todellakaan ole mikään kukkahattutätien päiväuni tai perhelehtien manuaaleissa seikkaileva supermamma, joten tuomioita varmasti rapisee.

Neljän seinän sisällä kotona olen itsevarma ja ihan hyvä äiti, vaikken raivopäisenä desinfoi jokaista vauvan lähellä olevaa esinettä, tongi suusta jokaista kissankarvaa, pue tyttöä Calvin Kleiniin, vastusta jokaista limsalasillista tai syö pelkkää luomua.

Silti tekee tiukkaa tunnustaa, etten imetä, kaipaan töihin ja joskus vain tungen vauvalle tutin tulpaksi suuhun, mutisen ”ole hiljaa” ja käännän kylkeä.

On karu fakta, että tuoreena äitinä on monella tapaa aivan käsittämättömän riippuvainen muista ihmisistä. Hävettää tunnustaa, mutta jollei mieheni säännöllisesti kehuisi minua maailman parhaaksi äidiksi, saattaisi usko heikkoina hetkinä loppua.

Usko loppuisi myös, ellei tytön kanssa saisi päivittäin kokea pieniä voittoja.

Kun keksin, miksi tyttö itkee ja saan itkun loppumaan, tunnen itseni sankariksi. Kun tyttö on kiskonut maitoa poksahduspisteeseen ja väläyttää leveän hymyn, onnistun jopa tuntemaan itseni maailman parhaaksi äidiksi.