Joku lukija jo blogihiljaisuudesta päättelikin: tyttäremme syntyi Rovaniemellä 7.3. aamuyöstä. Pääsin kotiin sairaalasta sunnuntaina iltapäivällä.

Heräsin tasan viikko sitten aamuyöllä 4.20 outoon tunteeseen. Mietin, että mikäs nyt on. En ole pissinyt housuuni sitten tarhaiän. Eipä siinä kauaa mennyt, kun tajusin, mistä oikeasti oli kyse. Hoipersin puoliunessa vessaan ja lorottelin vettä ympäri kämppää. Miehellä taisi olla hauskaa siivoillessa.

Iskin pyyhkeen keittiön tuolille, istuin sen päälle ja soitin sairaalaan. ”Ei kiirettä, tulkaa aamulla joskus kahdeksan aikaan. Seuraa vauvan liikkeitä”, sanoi kätilö.

Hetken istuin ja ihmettelein. Laitoin äidille viestin: Se on menoa nyt. Kuuden aikoihin herätin miehen. Sen tehdessäni sotkin kämppää hieman lisää. Samalle päivälle minulle oli neuvola-aika, joten yritin soittaa terveydenhoitajalle.

Koko ajan tarkkailin liikkuuko vauva. Ei liiku. Soitin uudelleen sairaalaan. Kätilö ohjeisti makaamaan sängylle vasemmalle kyljelle – en tuntenut edes pientä muljahdusta. Niinpä kävi käsky lähteä sairaalaan. Supistuksetkin alkoivat.

Soitin ambulanssin. Pian ovesta paukkasi kaksi miestä. Toinen haastatteli minua ja toinen soitti neuvolan terveydenhoitajalle, jonka poimimme matkan varrelta kyytiin. Mieheni jäi keräämään tavaroita ja siivoamaan asuntoa. ”Ei kiirettä. Tämä ei synny ennen puoltapäivää”, toinen ambulanssimiehistä totesi.

Alta kahden tunnin päästä olimme Rovaniemellä. Juuri kun supistukset alkoivat käydä kivuliaiksi.

Minut vastaanotti Kemijärveltä ruuhka-avuksi tullut mieskätilö. Minua harmitti, ettei lapsi lopulta ehtinyt syntyä ennen lounasaikaa tai edes saman vuorokauden aikana, sillä en olisi halunnut luopua mukavasta kätilöstä.

Hänen neuvoillaan selvisin kuitenkin koko koitoksen loppuun: ”Synnytyksessä on kaksi tärkeää asiaa. Se, että vauva voi hyvin ja se, että äiti voi hyvin. Sanot heti, jos sinusta ei tunnu hyvältä.”

Supistukset jatkuivat iloisen kivuliaina tiistai-iltaan asti. Synnytyssalit olivat täynnä, joten mitään käynnistyksen tapaista ei harkittukaan. Yön aikana supistukset lopahtivat kokonaan. 

Keskiviikko oli yhtä odottamista. Aamulla vieraillut lääkäri sanoi, että synnytys käynnistetään heti. Seuraavaksi kipulääkettä ja antibioottia tuonut kätilö sanoi, että ehkä kahdeltatoista. Sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään muutamaan tuntiin. Kolmen tienoilla kysyimme, että jokos sitä käynnistystä voisi harkita. Juu heti, kun sali vapautuu. 

Kätilön poistuttua kuulin kuinka osastolle saapui nainen, joka oli synnyttää käytävälle. Siinä meni sekin sali sitten. Ja uskokin oli mennä sen siliän tien.

Kun lopulta pääsimme saliin, kello lähenteli iltakuutta. Oksitosiini alkoi vaikuttaa heti. Sain ilokaasua ja kipulääkettä. Ilokaasu sai minut nauramaan niin hillittömästi, että kätilökin ihmetteli. Nauraminen sattui aivan hillittömästi, jotenei minulla kivaa ollut, vaikka vesi vuosikin silmistä ja olin kieriä alas sängyltä.

Pyysin epiduraalia hieman liian myöhään. Lääkäri oli kiinni toisessa salissa ja jouduimme odottamaan. Kun piikkiä vihdoin pistettiin, tärisin kivusta niin, että tarvittiin useampi käsipari pitämään minut paikoillani.

Epiduraali kuitenkin toimi. Liiankin hyvin. Se puuudutti koko oikean jalkani, osan kyjestä ja käsikin tuntui jonkun toisen omalta.

Sain vielä toisen puudutteen ja lisää kipulääkettä. Nukahdimme mieheni kanssa molemmat.

Kolmen aikaan yöllä heräsin. Tuntui hassulta. Törkin miestäni ylös. ”Minusta tuntuu, että se saattaa syntyä kohta”. Mieheni käänsi kylkeä. Potkin hänet uudestaan ylös. ”Hei, sinun lapsesi syntyy kohta.”

Kätilö oli hetkeä aiemmin käynyt lisäämässä oksitosiinia. Soitin hänet uudestaan paikalle. ”Taivas varjele! Tämähän on jo tulossa!”

Kaikkiin likaisiin yksityiskohtiin ei tarvitse mennä, mutta en voi kokemuksen perusteella suositella toimitusta kenellekään. Minun käy sääliksi muissa saleissa ja tarkkailussa olleita, sillä huusin kuin sika hirressä. En uskaltanut ponnistaa kunnolla. Huusin vain.

Onneksi kätilö ei ollut mikään lastentarhantäti, vaan enemmänkin sellaista kersantti Karoliina -mallistoa. Ilman pientä käskemistä en olisi ikinä saanut puskettua pentua ulos.

Viimeisen ponnistuksen kohdalla ajattelin, että nyt sinä saakeli tulet ulos tai sitten saat minun puolestani jäädä sinne. Tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt kädet sisälle ja repäissyt kahtia. Torstaina aamuyöstä 4.55 tyttö pääsi vihdoin ulos.

En kuullut tyttäreni ensimmäistä parkaisua. En oikein rekisteröinyt napanuoran leikkaamista. En nähnyt tai kuullut oikein mitään. Jatkoin konserttia vielä hyvän tovin.

Siihen asti, kunnes pieni, suurisilmäinen rääpäle laskettin vatsalleni.