Olen viime päivinä kiristellyt hampaitani kirjailija-asianajaja Marja Toivion haastatteluille. Lastani et tapaa -kirjan julkaisseen juristin lempiajatus kuuluu kutakuinkin näin: Jos riidan tuiskeessa läppäisee puolisoa avarilla poskelle, ei sen saisi antaa vaikuttaa erotilanteessa lasta koskevaan huoltajuuskiistaan. Mukavan kannustava viesti kaikille niille naisille, jotka yrittävät päästä irti väkivaltaisesta parisuhteesta. Minä kuitenkin väitän, että jos pystyy lyömään yhtä itseään heikompaa eli puolisoa, pystyy lyömään toistakin vaikkapa pahimmassa tapauksessa sitä omaa lasta.

Jo Helsingin Sanomien marraskuinen juttu sai minut suoltamaan kirosanoja, mutta vasta täman aamun Ylen haastattelun jälkeen jaksoin ärsyyntyä niin paljon, että päätin kirjoittaa. Ihanko oikeasti toimittajat antavat ilman kritiikin häivääkään ihmisen selittää tällaista karjaeläimen ulostetta?

Hesarissa Toivio esittää väitteen: Jos isä riitelystä kiihtyneenä lyö äitiä kerran avokämmenellä kasvoihin, sen ei Toivion mielestä vielä pitäisi vaikuttaa huoltajuuskiistassa suuntaan eikä toiseen. ”Yksittäisiä maltinmenetyksiä voi sattua kenelle tahansa, ja niitä sattuu myös äideille. Tämä ei vielä saisi olla peruste kummankaan osapuolen yksinhuoltajuudelle”.

Toivion ajatuksissa on niin monta asiaa väärin, väärin, väärin, etten edes tiedä, mistä aloittaisin.

(Mainittakoon heti kärkeen, että teen vapaaehtoistyötä Naisten Linjalla, joka on väkivaltaa kokeneita naisia tukeva ja erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustava järjestö. Minusta väkivalta on kuitenkin aina väärin sukupuoleen, ikään, etniseen taustaan tai vaikka paidan väriin katsomatta.)

Ensinnäkin riita on tasa-arvoinen tilanne, jossa saatetaan vaihtaa kuuluvallakin äänellä eriäviä mielipiteitä, mutta osapuolet kuitenkin uskaltavat sanoa sanottavansa. Kumpikaan ei ole tai pyri niskan päälle muutoin kuin argumentoimalla. Kun toinen osapuoli ottaa sanojen avuksi fyysisen väkivallan, muuttuu riita rikokseksi.

Toiseksi. Lyönti ei ole hetkellinen maltinmenetys, kuten Toivio Hesarissa väittää. Se on harkittu teko. Sitä edeltää ajatus ja seuraa päätös. Tarve alistaa toinen ihminen tahtoonsa. Yksikin lyönti, tönäisy, hiuksista vetäminen tai ihan mikä vain toisen ihmisen fyysisen koskemattomuuden loukkaus on liikaa. Sitä paitsi kun ihminen kerran rikkoo rajan, jonka toisella puolella on väkivaltainen käyttäytyminen, on vähintään kohtuullista ajatella, että hän varmasti kykenee siihen toistekin.

Kolmanneksi kaikkein tärkein pointti. Väkivalta ei ole turvallisen aikuisen tapa toimia. Toistan. Väkivalta ei ole turvallisen aikuisen tapa toimia.  Jos kykenee käyttämään kättä tai sitä pidempää yhtä itseään heikompaa kohtaan, kykenee käyttämään sitä toiseenkin. Jos kykenee lyömään ytä rakastamaansa ihmistä, kykenee lyömään toistakin. Jos voi lyödä äitiä tai isää, voi lyödä lastakin.

Ja ihan aikuisten oikeasti. Miten ihmeessä on niin vaikea ymmärtää, että avarikin on väkivaltaa? Se sattuu. Poskeen ja sydämeen. Siitä jää muisto ja se muisto synnyttää pelkoa. Muistan ikuisesti sen, kun minua lyötiin kunnolla ensimmäisen kerran. Olin 14 ja lyöjä aikuinen toisen ihmisen vanhempi. En nukkunut pitkään aikaan öitäni ilman painajaisia.

Toivion kommentit turhauttavat minut kyyneliin, koska vapaaehtoisena ja jo koulutusaikana kuulin nin paljon sydäntäsärkeviä tarinoita naisista, joille oli viestitty juuri sitä, että ei yhdestä kerrasta voi vieltä vetää johtopäätöksiä. Pitää antaa anteeksi ja toinen mahdollisuus. Yksi isku pitää kestää, kun muuten on niin hyvä parisuhde. Ja onhan ne lapsetkin. Hän on kumminkin niiiin hyvä vanhempi. Puoliso kuitenkin katui ja pyysi anteeksi. Sitä paisti osaat kyllä olla niin hemmetin itsepäinen ja ärsyttävä, että varmasti provosoit. Ja tulihan sitä huitaistua itsekin puolustukseksi.

Selityksiä löytyy. Ja aina löytyy myös se toinen kerta. Kun on kerran ratkottu ”riita” avarilla, on seuraava helpompi ratkoa samalla tavalla. Kolmatta ratkotaankin pahimmassa tapauksessa jo nyrkillä. Jossain vaiheessa väkivalta loppuu. Jos se loppuu ensimmäisen lyönnin  jälkeen eroon, hyvä niin. Jos se loppuu vuosien alistamisen ja hakkaamisen jälkeen hautausmaalle, se on hyvä vain iltapäivälehtien myynnille.

Toivio sanoo kaikella perhejuristin asiantuntemuksella ja ammattitaidolla naama täysin peruslukemilla, ettei ihmistä pidä tuomita yhden väkivallanteon perusteella, ja haastattelijat uskovat sen, koska on helppo uskoa, että anteeksianto on kiva asia ja ihminen voi hairahtaa vain kerran. Se ei vain koskaan jää yhteen, ellei sille todella pistä pistettä.

Minusta yksi suurimmista yhteiskuntamme ongelmista on se, että katsomme ensimmäisiä kertoja läpi sormien. On asioita, jotka ovat väärin, oli kertoja takana nolla tai viisi. Väkivalta on tekotavasta tai kerroista riippumatta aina väärin. Uhrille väkivallassa ei ole nyansseja. Uhrista lyönti tuntuu ihan yhtä pahalta oli niitä yksi, kaksi tai verilammikko olohuoneen lattialla. Uhrille väkivalta on aina yhtä kauheaa, oli kyse sitten tönäisystä, avarista, nyrkiniskusta tai kuristamisesta.

Toiseen ihmiseen kosketaan vain rakkaudesta ja vain silloin, kun hän on siihen itse suostunut.