Kuinkas sitten kävikään

Vaikka tämä blogi ei ole päiväkirja, tarinoiden jättäminen kesken on, sanotaan vaikka, huonoa journalismia. Harva jakamistani sattumuksista on saanut lopun, joka vaatisi kokonaan oman kertomuksensa. Siksi ajattelin summata joitain niistä kootusti.

 

Peräkoukkuorava

Hilpeyttä ja paheksuntaa herättäneen peräkoukkuoravan tarina päättyi väkivaltaisesti. Sulatimme autoa reissulla Rovaniemelle, mutta kurre ei vain vain suostunut lähtemään irti edes parkkihallivierailun päätteeksi. Kiskomisen päätteeksi puolet oravasta roikkui edelleen koukussa kuin perisynti.

Kotona lähemmällä tutkimuksella selvisi, että kurre oli kiinnitetty nippusiteellä. Arvoituksen ratkettua loput kaavitusta otuksesta saatiin irti. Kun tieto oravan lopullisesta siirtymisestä ikuisuuteen saavutti jekun keksijät, kommentti kuului: ”Ei olisi pitänyt ottaa sitä pois. Seuraavalla kerralla koukusta löytyy jotain suurempaa…” Nähtäväksi siis jää loppuiko tarina tähän.

 

Hirviölääkäri

Rovaniemellä vatsani runnonut lääkäri ei koskaan päässyt tekemään toista tutkimustaan. Sairaalaan toimistotyöntekijä ei antanut minun peruuttaa aikaa, joten toivoin toista lääkäriä. Toive meni oikeaan osoitteeseen.

Tarkistuskäynnillä tapaamani nuori erikoistuva lääkäri oli juuri sellainen kuin lääkärin pitää ollakin: asiallinen, ammattitaitoinen ja potilaansa huomioiva. Kuten aiemmatkaan normaalit ultrat, tutkimus ei sattunut tippakaan. Lääkäri selosti, mitä teki ja varoitti etukäteen, jos arveli jonkin saattavan sattua. Lopullinen tuomio oli, että vauvan koko on nyt noin 3,5 kiloa ja synnytys voi alkaa koska hyvänsä.

 

Synnytyspelko

Päätin, etten käy sairaalan synnytyspelkovastaanotolla. En silti ole päässyt pelosta yli. Ajatukset ambulanssimatkasta, kivusta ja repeämistä kummitelevat yhä, mutta tiedän, että ulkopuolisten vakuuttelut ja vielä yksi ylimääräinen reissu sairaalaan eivät niitä muuksi muuta.

Laskettu aika oli ja meni sunnuntaina eikä mitään syntymän suuntaistakaan ole kuulunut. Odottamisen tuska alkaakin puskea pelon yli. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tulisi jo, ihan sama miten paljon verta ja suolenpätkiä seinille lentelee.

 

Sisustuskärpänen

Pinnasänky on maalattu hattaraisen valkoiseksi ja koottu ruuveilla ja superliimalla. Seinien reiät on peitetty postikorteilla, tauluilla ja muilla iloisilla kuvilla. Hoitopöytäkin on kasassa ja varustettu. Vaatteita on toivottavasti tarpeeksi. Vaippoja kannattaisi varmaankin hankkia etukäteen…

Vauvan huoneeseen olemme sijoittaneet myös kissan upouuden kiipeilypuun, jonka on tarkoitus saada katti pois sohvan kimpusta. Kissa rakastaa puuta, mutta on silti edelleen sitä mieltä, että sohvaa raapimalla mamin saa nopeimmin ylös sängystä. Epic fail, jotten paremmin sanoisi. Onneksi puu on muuten ahkerassa käytössä ja kissa on suostunut täysin vapaaehtoisesti luopumaan vauvalle tarkoitetusta lampaantaljasta.

Torkkupeittokin on virkattu valmiiksi! Siitä tuli sievä, mutta aika pieni. Ehkä se meneekin lopulta vauvan käyttöön.

Muu asunnon sisustus on vielä onnettomasti kesken. Yksi pahvilaatikkokin lojuu keskellä olohuonetta. Viikkoja sitten tilaamani sohvapöytä seikkailee edelleen jossain Saksan ja Suomen välillä. Minun tuurillani kuljetusliikkeen kaiffari saapuu ovemme taakse sillä punaisella minuutilla, kun minua kärrätään ambulanssiin sairaalamatkaa varten. Tai sitten tyyppi soittelee, kun ponnistan synnytyssalissa: ”Teille oli tilattu tällainen pöytä. Olisin tässä teidän ovella, mutta kukaan ei avaa…”

 

Ja se tuhannen taalan kysymys, johon en vielä tähän mennessä ole osannut vastata. Miltä tuntuu olla Sodankylässä?

Jännältähän se tuntuu. En ole aiemmin osannut sanoa viihdynkö vai enkö. Olen kierinyt niin syvällä alkushokin syövereissä, etten ole kyennyt sisäistämään sitä, että olen täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi. Nyt olen viettänyt täällä jo sen verran aikaa, että osaan vastata: kyllä, viihdyn, mutta samalla olen täällä olosuhteiden pakosta. Haluaisin, että perheemme voisi olla etelässä. Se ei ole mahdollista, joten asian kanssa on pakko oppia elämään, vaikka se tuntuukin välillä raskaalta. Opettelu on edelleen puolitiessä.

Minun on ikävä Helsinkiin, se on selvä. Tiedän kuitenkin, että Helsingissä minun olisi ikävä tänne. Tällä hetkellä asia, jota rakastan eniten maailmassa on Sodankylässä: minun perheeni. En voisi kuvitella olevani itse missään muualla.

Ystäviä, sukulaisia ja lapsuuden perhettä on ikävä, mutta olen asunut niin monessa paikassa, että olen tottunut siihen, että aina joku tärkeä ihminen on liian kaukana. Kun ne tärkeimmät ovat samassa huushollissa, muiden osittaisen poissaolon kestää paremmin.

Sitä paitsi minulla on kultaisia ystäviä ja perheenjäseniä, jotka muistavat soitella ja viestitellä usein. Vaikka täkäläisiä tuttuja onkin vähän, en ole vielä kovin montaa kertaa tuntenut itseäni yksinäiseksi.

Suhteet Oma elämä

Mikä ihmeen supistus?

Kun kyselin, miltä supistus tuntuu, sain epämääräisiä ”kyllä sen tunnistaa” -vastauksia. Minulta meni kuukausitolkulla tajuta niinkin yksinkertainen asia kuin, mikä on supistus.    Siksi olen jo tovin pohtinut ääneen toista yksinkertaista asiaa: mistä tiedän, milloin synnytys alkaa. Ja ennen kaikkea, mistä tiedän sen tarpeeksi ajoissa. ”Kyllä sen sitten tietää” ei riitä vastaukseksi, kun sairaalaan on 130 kilometriä matkaa.

 

Joitain vuosia sitten tapasin naisen, joka joutui synnyttämään kotonaan ambulanssimiehistön avulla ja ilman minkäänlaista kivunlievitystä, koska sairaala oli vain vähän liian kaukana ja synnytys eteni ihan pikkuisen liian nopeasti.

Nainen asui alle 100 kilometrin päässä Turusta, jossa lähin synnytyssairaala sijaitsi. Pillit vinkuen matka kotoa sairaalaan olisi kestänyt puolesta tunnista kolmeen varttiin. Kun ambulanssikyyti pääsi naisen kotiovelle, piti päättää, syntyykö lapsi kotona vai matkalla. Sairaalaan ehtimisestä ei ollut mitään toivoa. 

Lapsi syntyi siihen sänkyyn, jossa se oli suurella todennäköisyydellä laitettu alullekin. Tyttö oli terve ja äiti kokenut. Isä ja ambulanssimiehistö auttoivat. Matkassa oli rutkasti onnea. Silti kokemus oli sen verran järkyttävä, että nainen sanoi muuttavansa kahta viikkoa etukäteen asuntovaunuun sairaalan pihalle, jos joskus vielä lapsen saisi. 

 

Minun ja sairaalan välillä on 130 kilometriä. Haluan ehtiä sairaalaan, saada piikit ja mömmöt, ravata käytäviä, lojua suihkussa, tuskailla sängynpohjalla ja kiroilla miehelle sitä, minkä meni tekemään, kun saattoi minut tähän tilaan. En halua joutua hupsistakeikkaa pää näkyy jo – tilanteeseen kotisängyssä. Siksi haluaisin tietää, milloin ollaan vielä turvallisilla vesillä eikä tarvitse panikoida ehtimistä.

On kertakaikkisen huvittavaa, etteivät lääkärit, terkkarit, kätilöt tai synnyttäneet tutut osaa kertoa, mistä tietää, että on tosi kyseessä. ”Kyllä sinä sen huomaat” ei riitä sellaiselle, jolla ei ole mitään kokemusta koko toimituksesta.

Ei varsinkaan, kun supistustenkin olemassaolon tajuamiseen vierähti niin pitkään, että sitä voi jo pitää nolona.

 

Ensimmäisellä kolmanneksella joskus loppukesästä terkkari kysyi, onko minulla ollut supistuksia. Kohautin olkia. En tiennyt, miltä supistus tuntuu.

Jaa no ei sinulla varmaan sitten ole ollut, oli terkkarin tuomio. Kyllä ne kuulemma tunnistaisi. Tunnistin ne ihan yhtä hyvin kuin tunnistaisin avaruusolion ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Seuraavalla käynnillä pohdimme asiaa uudestaan. Kerroin, että alavatsaan on kyllä sattunut aika vietävästi etenkin, kun olen reippaillut portaita. Siinä sitten yhdessä pohdittiin, mihin kohtaan ja millä tavalla sattui. En tiedä kuvailinko kivut väärin, koska terkkari päätyi julistamaan alavatsani supistuksettomaksi alueeksi toistamiseen.

Kun melkein puoli vuotta myöhemmin tajusin, että ai jaahas tuo kivulias juttu on se, mikä myös supistuksena tunnetaan, tajusin samalla, että niitähän on ollut aika alusta asti. Jo silloin, kun asuin vielä Helsingissä, kävin töissä enkä ollut kertonut raskaudesta kuin lähimmille. 

Välillä Kampin aamutungoksessa puskiessa oli pakko pysähtyä nojaamaan portaiden kaiteeseen. Vatsaa kipristi aivan vietävästi. Niin että maailma pyöri silmissä ja tähtiä tanssahteli ympärillä kuin Aku Ankassa ikään. Ne oli sitten niitä supistuksia, jotka minä kyllä tunnistaisin, jos niitä olisi.

 

Olen koko raskauden hokenut vitsikkäästi, että kun yhdestä kivusta pääsee, toinen jo kolkuttaa ovella. Yli yhdeksään kuukauteen en ole nähnyt päivää, jolloin jokin ei kolottaisi, kivistäisi tai olisi muuten pielessä. Olen, jos en aivan turtunut, niin tottunut kipuun. Siksi epäilen kykyäni tunnistaa supistusten vakavuuden ajoissa.

Tiedän, että niiden pitäisi olla säännöllisiä, voimakkaita ja jatkua jonkin aikaa, jotta voi edes uumoilla toden olevan kyseessä. Niin ei kuitenkaan aina ole. Niin ei ollut alussa esittelemäni naisen tapauksessa. Hän oli sentään jo yhden lapsen puskenut maailmaan, joten kokemusta synnytyksen alun tuntemuksista oli.

Jos joka ikinen synnytys menisi samalla kaavalla ja tuntuisi samalta, terveydenhuollon ammattilaiset osaisivat varmasti tarjota kyselyihin tarkempaa vastausta kuin ”kyllä sinä sen huomaat”. 

 

Laskettu aikani on sunnuntaina. Supistuksia on ollut joka yö ja välillä päivisinkin viime perjantain jälkeen. Joka kerta ne ovat olleet erilaisia kestoltaan, voimakkuudeltaan ja säännöllisyysasteeltaan. Vauva voikin syntyä ihan koska vain, mutta voi myös antaa odottaa itseään reilusti yli lasketun ajan.

Kun kysyin viimeisimmältä lääkäriltä suosikkikysymykseni, mistä tiedän, milloin se tulee, hän vastasi: ”Olisin varmasti aika rikas, jos osaisin antaa vastauksen”. Ei auta kuin toivoa, että kyllä sen sitten huomaa. Ja ajoissa.

Suhteet Oma elämä Terveys