Puolisoni harrastus ajaa minut ajoittain hulluuden partaalle. Se saa minut suunnittelemaan ”murhaa”: tekisi mieleni valella makuuhuoneen nurkassa ärjyvä tietokone bensiinillä ja heittää aski tulitikkuja perään.

Aikuisellakin ihmisellä on hyvä olla harrastuksia, joiden parissa rankan päivän saa nollattua. Vielä parempi, jos harrastus auttaa ylläpitämään kaverisuhteita. Minun on vaikea nähdä tietokoneella pelaamista hyödyllisenä, hauskana tai edes harrastuksena, mutta eiliseen asti ajattelin sen johtuvan vain minun omasta rajoittuneisuudestani.

Omat sormeni riittävät hyvin apuvälineeksi pelikertojeni laskemiseen, joten en oikeastaan ymmärrä siitä mitään. Siksi en halunnut tuomita pelaamista harrastuksena suoralta kädeltä. Mutta kun kyseinen toiminta lohkaisee miehen illoista 2-4 tuntia, se alkaa tuntua enemmän toiselta naiselta kuin viattomalta ajanvietteeltä. 

Itse jaksoin fanittaa  Spice Girlsiä vuoden ala-asteella kolmasosalla siitä innosta, jolla mieheni on listinyt virtuaaliörkkejä vuosikausia. Maustetyttöilyn jälkeen en ole hurahtanut mihinkään niin, että se söisi kaiken ylimääräisen rahan ja ajan.

Ajattelin, että minussa täytyy olla jotain vikaa, kun en enää aikuisena innostu mistään kuin koiranpentu ja joudun vieläpä rasittamaan aivosoluni äärimmilleen ymmärtääkseni, miksi joku toinen innostuu. Vieläpä koneesta.

Pohdinta sai minut viime viikolla kysymään mieheltäni, olenko tylsä. Aavistuksen syyttävästi sanoin, että hän tuntuu viettävän paljon mieluummin aikaa koneensa kuin avovaimonsa kanssa.

Jätin sanomatta, mihin havaintoni perustui:  olin jo jonkin aikaa testaillut, mikä kaikki maailmasta katoaa, kun pelaaminen alkaa. Imurointia voi hyvin siirtää. Eikä sekään ole ongelma, jos tykkää syödä ruokansa kylmänä. Huolestuin vasta, kun alasti sängyllä loikoileva avopuoliso lakkasivat olemasta pelituokioiden ajaksi. 

Silti tunsin itseni roistoksi keskustelun päätteeksi. Minusta toisten harrastuksiin ei saisi puuttua. Rakkaalle tärkeiden asioiden väheksyminen ja tuomitseminen on parisuhteen lopun alku. Sitä paitsi keskustelun edetessä mies tunsi itsensä epäonnistuneeksi. Hän sanoi pelanneensa niin paljon vain, koska ajatteli viettää koko viikonlopun minun kanssani. Aaaww, huokaisi se kiltimpi alter egoni.

Lopulta keskustelu kääntyi aivan toiseen suuntaan kuin olin alkujani tarkoittanut. Minä olin pahoillani siitä, että hänestä tuntui siltä, että hän on huono avomies ja laiminlyönyt minua. Päätin, etä nielen pelaamisen hammasta purren. Opettelen taas ymmärtämään.

Lisäksi hän kysyy minulta aina luvan. ”Rakas, saanko pelata”. Syiden pitäisi olla kultaharkon painoisia, jos tuohon aikoisi vastata: ”Ei rakas, et saa”.

Ennen eilistä en edes uneksinutkaan sanovani ei pyyntöön. Ainakaan ennen vauvan syntymää. Kerroin sen myös: minusta ei saa miehensä harrastuksista nalkuttavaa ilkeää ämmää, jonka voi selän takana esitellä työkavereille paistinpannua heiluttavana koti-Hitlerinä.

Usein hyvät aikomukset jäävät kuitenkin hyviksi aikomuksiksi.

Eilen illalla se pyyntö taas tuli.

Päivällä koneella oli jo vierähtänyt tunti. En närkästynyt siitä, koska mieheni pelasi hyvän ystävänsä kanssa. Heillä oli niin hauskaa, että räkätys kuului varmasti naapuriin asti. Minäkin tulin hyvälle tuulelle toisten ilosta.

Iltapelaaminen alkoi joskus ennen kahdeksaa. Olimme juuri tulleet naapurista kyläilemästä ja itse olin jutellut pitkän tovin äitini kanssa Skypessä. Ajattelin, että miehenikin tarvitsee omaa aikaa ja kavereidensa seuraa. Istuin sitä paitsi itse koneen ääressä. Nielaisin jo melkein suusta karanneen kiellon.

Päätin katsoa pätkän jotain sarjaa netistä ja puuhailla hetken omiani sillä aikaa, kun pojat taas listisivät bittimonstereita.

Tunti kului kevyesti. Tosin poikien mekkelointi raastoi tärykalvojani sen verran, että kävin painamassa makuuhuoneen oven kiinni. Kikatus ja huudot kuuluivat, mutta sain peitettyä ne oman koneeni äänillä.

Olin katsonut jakson Raising Hopea, lueskellut artikkeleita, surffaillut päämäärättömästi ja syönyt puolikkaan tiikerikakun kahden kiivin kaverina. Minua kyllästytti aivan vietävästi. 

Varttia vaille kymmenen otin kissan, filtin ja ison koristetyynyn sohvalta mukaani ja kaaduin vierashuoneen sängylle. Ummistin silmäni ja kuuntelin aikani pelin ääniä. Kului puoli tuntia ja hain kylpyhuoneesta korvatulpat. Eipä aikaakaan, kun jo kihisin raivosta.

Päähäni mahtui tasan yksi ajatus: mitä tapahtui lupaukselle siitä, että kone pysyisi kiinni viikonlopun. Alter egoni muistutti takaraivon perukoilla, että sinähän annoit luvan. Ärähdin sille mielessäni, ettei aikuisille ihmisille jaella lupia. Pitää itse ymmärtää rajat ja muistaa lupaukset. 

Havahduin silitykseen. Aioin ensin vain esittää sikeästi nukkuvaa, mutta lopulta kiskaisin korvatulpat pois. Kello näytti 23.15.

”Hei, olisit tullut sanomaan. Mennäänkö nukkumaan?”

”Olen jo”, tiuskaisin mahdollisimman kiukkuisesti.

Nousin ylös vierashuoneen sängyltä ja raahustin makuuhuoneeseen kissa vanavedessä. Kuorin sängyn ja hautauduin silmiä myöden peittoni alle. Kuplin kiukusta koko yön.

Nukahdin hetkeksi vain uneksiakseni tietokoneen tuhoamisesta John McClanen, James Bondin tai jonkun muun toimintasankarin tyyliin samanaikaisesti polttamalla, ampumalla ja ikkunasta ulos viskaamalla.