Pelottava kipu

Makasin Lapin keskussairaalan tutkimuspöydällä ja pidättelin kyyneleitä. Sätkin vaistomaisesti ultraäänilaitetta pakoon. Jokaikinen painallus sai näkemään tähtiä. Kun pelkkä ultra sattuu niin paljon, ettei saa sanaa suusta, miten paljon itse synnytys oikein sattuu. Kun tutkimuksen tekijää ei tutkittavan kipu kiinnosta tuon taivaallista, voiko luottaa siihen, että synnytyksessä kipu yhtäkkiä kiinnostaisi.

 

Sain lähetteen Lapin keskussairaalaan tutkimuksiin, koska terveydenhoitaja äkkäsi, että koko raskauden ajan käyttämäni migreeninestolääke vaikuttaa sikiön kasvuun. Tämä siis raskausviikolla 36. Lääkkeet olivat jo päässeet läpi kolmelta lääkäriltä, kahdelta kätilöltä ja neljältä terveydenhoitajalta.

Sain ajan sairaalaan tiistaiksi. Puoli seitsemältä nousin Rovaniemelle vievään bussiin. Panikoin bussiin ehtimistä koko edeltävän yön. Alla oli kolmisen tuntia unta. 

Bussissa torkuin tunnin. Kuski käväisi vähän väliä tärinäviivojen tuolla puolen ja hölisi puhelimeen olevansa perillä silloin ja silloin, ellei päädy pientareelle. Selkää jomotti eikä nukkumisesta tärisevässä bussissa tullut mitään.

Pääsin sairaalaan puoli tuntia etuajassa. Seikkailin kuudenteen kerrokseen äitiyspolille. Osasto näytti ankealta.Odotustilassa oli vanhoja ilmaisjakelulehtiä, jokunen aikkari ja paksu kansio isille. Onneksi olin äkännyt ottaa lukemista mukaan.

Kätilö kävi huhuilemassa minut tutkimushuoneeseen puoli kymmeneltä. Potkaisin kengät jalasta ja kipusin tutkimuspöydälle. Kätilö paineli vatsaa. Sätkähdin kosketuksesta. Sanoin, että vatsa on todella kipeä. Kätilö paineli vähän varovaisemmin ja köytti minut sitten sydänkäyrämittariin. Käännyin kyljelleni. Siinä piti maata 20 minuuttia. Nukahdin.

Kätilö herätteli ja tutkaili käyrää. Hyvältä kuulemma näytti. Menin takaisin odotusaulaan istumaan ja odottamaan lääkäriä, joka tekisi ultran. Odotin 40 minuuttia, kunnes pitkä, kiharatukkainen ja silmälasipäinen naislääkäri huhuili sukunimeäni. Hän kätteli ja komensi minut pötkölleni toiselle tutkimuspöydälle.

 

Lääkäri turautti vatsani peitoksi muhevan annoksen jäätävän kylmää geeliä ja aloitti ultratutkimuksen. Hätkähdin, kun laite kosketti vatsaani. Lääkäri painoi voimalla alaoikeaan. Ja painoi uudestaan. Pinkeä pallovatsani painui sisään monta senttiä. Sitten hän liikutti laitteen toiselle puolelle vatsaa. Ylös, alas, oikealle, vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Silmissä sumeni.

Yritin pysyä paikoillani. Hätkähdin kuitenkin vaistomaisesti jokaisesta kovemmasta painalluksesta. Kun lääkäri kuljetti laitteen ulos pullahtaneen navan yli, vedet nousivat silmiin. 

Sydänkäyrän ottanut kätilö tuli sisälle huoneeseen ja alkoi kirjata lääkärin mittauksia. Kun laite seilasi uudelleen navan yli, vingahdin. Kätilö nosti katseensa kirjauksista, muttei sanonut mitään.

Ajattelin, eikö tämä kohta jo lopu? Pitääkö kaikki mitata kahdesti tai kolmesti? Onko ihan pakko painaa noin lujaa? Vauvakin alkoi sätkiä. ”Vilkas tapaus. Hyvin tämä ainakin liikkuu”, lääkäri kehaisi ja jatkoi vatsan painelua kuopille. 

 

Sekä kätilö että lääkäri tuntuivat olevan valovuosien päässä siitä todellisuudesta, jossa minä sillä hetkellä vikisin kuin rääkätty koiranpentu. Olin niin järyttynyt kivusta ja siitä, ettei kumpikaan reagoinut itkuuni mitenkään, etten saanut sanaakaan ulos suustani. ”Sattuu”, olisi pitänyt pystyä sanomaan. ”Aijai”, sain sanottua. Kipu lamaannutti täysin.

Kipua pahempaa oli se, ettei se kiinnostanut kivun aiheuttajaa. ”Tämä on kohta ohi” tai pelkkä ”Sattuuko tämä?” olisi voinut helpottaa. Kun lääkäri vihdoin lopetti ja lätkäisi kasan paperia vatsalleni, silmistä valuneet ripsarit olivat jättäneet pitkät vanat poskilleni.  Nousin varovasti ylös ja pidättelin enempiä kyyneleitä.

Geeliä oli housuilla ja paidallakin. ”Sitä löytyy varmasti jostain vielä kotonakin”, kätilö sanoi ja ojensi lisää paperia. Ei reaktioita.

Lääkäri saneli nauhurille mittaustulokset ja tietoja neuvolakortistani. ”Vähän on pieni, siinä ala- ja keskikäyrän välimaastossa”, kuului tuomio vauvan koosta. Painoarvio oli 2860 grammaa, kun viikoja oli takana hieman yli 37. Mitään ihmeellistä ei kuitenkaan voi sanoa, kun ei ole mitään mihin verrata, joten tervetuloa uusintakidutukseen 26. helmikuuta. Kuutisen päivaa ennen laskettua aikaa! Kiitos, heihei ja näkemiin. Ulos ja ovi kiinni. Seisoin hetken käytävällä, kunnes hain takkini naulasta. Menin vessaan itkemään.

Tänään oma terveydenhoitajani yritti kovasti vakuutella, että uusintatutkimukseen kannattaa mennä. Pakko ei tietenkään ole, mutta kamalan huono odottaja ainakin olen, jos en kestä turhaa kipua vauvan vuoksi. Sanoin, etten haluaisi joutua samaan kidutukseen uudestaan, kun vauvalla kaikki kuitenkin oli ja on koko ajan ollut hyvin.

Mutta eihän näitä tutkimuksia turhaan tehdä. Mene nyt vain. Ja sanot sitten, jos sattuu.

Mutta kun ei pysty.

 

Lopulta terveydenhoitaja päätteli, että pelkään kipua. No shit Sherlock.

Olin jo aiemmin kysellyt synnytyksessä annettavista kipulääkkeistä ja siitä, kuka päättää, milloin ja mitä saa. Mainitsin synnytyspelostakin.

Terkkari ajatteli, että käynti tutkimuksissa ja synnytysosastoon tutustuminen auttaisivat. Käynti kuitenkin vain pahensi tilannetta. Nyt hän kysyi haluaisinko ajan kätilön synnytyspelkovastaanotolle. Sanoin, etten usko sen hyödyttävän. Vahinko on jo tapahtunut.

Minulla on alhainen kipukynnys ja paljon elämän varrelta kertyneitä kipukokemuksia. Ensimmäisen murtumani sain syntymässä. Joka kerta, kun olen ollut sairaalassa (ja niitä kertoja muuten löytyy), olen joutunut kokemaan jotain epämiellyttävää: enemmän kipua kuin olisi tarpeen, väärän diagnoosin tai pelkkää välinpitämättömyyttä.

Pelkään kipua, koska se lamaannuttaa. Kun jokin oikein todella sattuu, menen pois päältä. En saa sanaa suusta enkä pysty tekemään mitään muuta kuin odottamaan, että kipu loppuu.

Pelkkä tulevan kivun ajatteleminen halvaannuttaa. Eikä pelosta puhuminen auta, kun en pysty puhumaan siitä.

Synnytyskipua pelkään aivan sekopäisenä. Tiedän, että asiasta puhuminen ei helpota tippaakaan. Mitä enemmän teidän siitä, mitä kaikkea synnytyksessä voi tapahtua, miten kauan ja mikä kaikki sattuu, sitä enemmän pelottaa. Tieto todellakin lisää tuskaa.

Siksi halauaisin vain, että se olisi ohi varsinkin, kun nyt pelkään myös sairaalan välinpitämätöntä henkilökuntaa.

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Hyvä olo

Mahdoton tehtävä

Ikkunoista tuulee sisään. Lämpötila putoaa niiden läheisyydessä 13 asteeseen. Asunnossa on hyytävän kylmä. Lämpötila korjaantuisi tiivistämällä ikkunat. Se olisi talkkarin homma. Homma, jota on yritetty hoitaa puolitoista viikkoa. Arvatkaapas vain onko miestä näkynyt.

 

Ensivaikutelmani uudesta asunnosta oli jäätävä. Kämpässä ei siis sinänsä ole vikaa. Täällä on vain niin kylmä, että kissakin pärskii. Lahjoitin sille pediksi vauvalle tarkoitetun lampaantaljan, ettei raukka ala kasvaa jääpuikkoja.

Luonamme yöpyneet äitini ja hänen miesystävänsä sanoivat, että pienen makuuhuoneen tiivistyksistää tuulee läpi vinkuen. Ja tottapa tosiaan. Tiivistykset rapisevat irti. Tuuli ulisee nurkissa.

Koska tämä on vuokra-asunto ja kyse on näin perustavanlaatuisesta asiasta, päätimme soittaa isännöitsijälle, jonka vastuulle korjaukset kuuluvat. Siitäpä alkoikin melkoinen ruljanssi. 

Ensin mieheni soitti kahdesti. Talkkari valitteli kauheaa kiirettä. Toinen työntekijä oli sairaana. Satoi niin kauheasti luntakin ja kaikkea. Nyt ei vaan millään pysty. Taustalta kuului lasten metelöintiä. Kaveri oli kaikeasta päätellen kotona.

 

Lopulta talkkari raahautui asunnollemme. Käänteli pattereiden nuppeja ja sanoi: ”Minun pitää soittaa, että kääntävät lisää lämpöä päälle. Kytkin on Espoossa.” Espoossa! Olin pudota jaloiltani. Kiitimme ja totesimme, että pelkkä lämmön lisääminen ei auta, kun ikkunoiden pielet vuotavat. Noh, hän lupasi tulla seuraavana päivänä katsomaan uudestaan.

Taas soiteltiin perään, valiteltiin lunta ja kuunneltiin puhelun taustalta lasten kirkunaa ennen kuin herra saatiin uudelleen paikalle. Tällä kertaa olin yksin kotona. Taas käänneltiin pattereiden nuppeja. Tosin vain yhden tällä kertaa. Poisteltiin kuulemma rajoituksia.

Otin ikkunat puheeksi. Sanoin, että ainoastaan sähkölaskumme kasvaa, ellei niitä tiivistetä. Kaveri kysyi, voisiko tulla ensi viikolla (siis tällä viikolla) hoitamaan homman. Sanoin, että jos ei aiemmin millään pysty, niin pakkohan sitä on siihen saakka selvitä.

 

Maanantaina ei tapahtunut mitään – en oikeastaan odottanutkaan. Tiistaina soitin. Meillä käyneen talkkarin työpari (ilmeisesti pomo) vastasi. Kyselin, että koskakohan niitä ikkunan tiivistyksiä oltaisiin tulossa laittamaan. Ai että mitä tiivistyksiä?

Talkkari Kakkonen huuteli talkkari Ykköselle, että onkos tämä luvannut jotain ikkunoita käydä tiivistämässä. On kyllä, vastasi Ykkönen, mutta nyt ei pysty.

Kakkonen kysäisi, että kävisikös huomenna. Pakkohan sen on käydä. Mies tarjosi puoli kymmentä. Ilahduin. Vihdoin jokin tarkka aikamääre! Talkkari Ykkönen kuitenkin kiekui taustalta, ettei tiedä vielä mihin aikaa ehtii.

Sanoin, että ajalla ei ole mitään väliä, kunhan homma hoituu. Voin vaikka päivystää kotona koko päivän. Yleisavaimellakin saa tulla. Ihan sama, kunhan ei tarvitse enää palella.

 

Arvaatte jo varmaan, mitä tässä edelleen odotellaan. Fleece-peittoon kääriytyneenä. Mieheni lupasi soittaa tällä kertaa. Jos joku vielä tänään ehtisi. No, eipä ehdi. Viimeisimmän tiedon mukaan huomenna talkkarin PITÄISI ehtiä. Puoli kymmeneltä taas.

Varaan 3D-lasit ja popcornit valmiiksi, kun alan aamulla taas odottaa ilmestystä. Saapi nähdä millainen trilleri tästä vielä kehkeytyy.

Hyvinvointi Sisustus Hyvä olo Ajattelin tänään