Tuuppijoiden kaupunki

Helsingissä ihmiset katsovat ja kävelevät toistensa läpi. Missään toisessa Suomen kaupungissa ei tönitä yhtä innokkaasti.

 

Liukuportaissa, tavallisissa portaissa, käytävillä, kaupoissa, jonoissa, tiskeillä, kadulla. Joka paikassa ihmiset tönivät ja tuuppivat. Ohi mahtuisi varmasti töytäisemättäkin. Sitä kuuluisaa omaa vuoroakin voisi joskus odottaa. Ympärilleen saa katsoa. Helsingi vain taitaa olla liian suuri kaupunki siihen, että ihmiset todella näkisivät toisensa.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että saan jatkuvasti kaupungilla liikkuessani pelätä tulevani tallatuksi. Tässä vaiheessa kömpelyyden aste on sitä luokkaa, etten enää pujahda ketterästi pois alta. Olen sen verran pienikokoinenkin, että minusta selviää läpi suhteellisen pienellä vaivalla. Kanssaihmisen tönäistessä en enää välttämättä pysy pystyssä, ellen saa jostain kiinni.

Tänään se viimein tapahtui. Metron laiturilla nainen käveli suoraan ylitseni.

Näin sivusilmällä jonkun tulevan kohti. Kun tajusin naisen tulevan suoraan päin, en enää ehtinyt pois alta. Horjahdin.

Metro pysähtyi samalla sekunnilla. Sain tukea oranssista seinästä. Nainen pyysi päin katsomatta pikaisesti anteeksi ja pinkoi sisään vaunun ovesta. Minua kylmäsi. Muutamaa sekuntia aiemmin tapahtuessaan töytäisyllä olisi voinut olla ikävät seuraukset. Ei olisi ollut mitään, mistä ottaa kiinni.

 

Metro oli tupaten täynnä. Jalkojani ja selkää särki. Läheltä piti -tilanteen jälkeen sydän löi vähän tavallista tiheämpään. Laukku ja vatsa painoivat. Yhden pysäkinvälin jälkeen tunkkaisessa ilmassa alkoi huimata. Etsin katsekontaktia istuviin ihmisiin. Jos vaikka joku penkeillä istuvista rotevista herrasmiehistä tarjoaisi paikkaa. En saanut kiinni kenenkään katseesta.

En kehtaa pyytää istumapaikkaa, sillä joutuisin joka kerta erikseen selittämään olevani raskaana. Olen aivan loppusuoralla, mutta vatsani on pieni – ja talvitakkini suuren suuri. Olen myös huomannut, ettei raskausselitys aina herätä vastakaikua. Jotkut vain katsovat hölmistyneinä päin kuin katsoisivat tyhjää. Toiset inttävät vastaan.

Vihdoin Kalasatamassa vapautui yksi paikka. Se oli minusta aika kaukana, mutta tällä kertaa kävi tuuri. Noin 40-vuotias, vaalea nainen oli huomannut kuikuiluni ja ”varasi” paikan minulle. Hymyilimme toisillemme. Onneksi näitäkin ihmisiä on yleensä ainakin yksi metrovaunua kohden.

 

Olen kuukausien madellessa huomannut, että jos joku joskus raskaana olevalle paikkaa pyytämättä tarjoaa, se on juuri noin 30–45-vuotias nainen. Johtuukohan tämä siitä, että monella sen ikäisellä odottavana liikennevälineissä seisomisen tukaluus on tuoreessa muistissa?

Ikävä yleistää, mutta muutaman kuukauden kokemuksen mukaan miehet ja alta 3-kymppiset kulkevat laput silmillä. Katsovat läpi.

Vanhemmat naiset taas usein saarnaavat, syyllistävät ja valittavat: ”Sinä olet nuori. Voit hyvin seisoa.” Tehdä tai olla tekemättä ylipäänsä ihan mitä hyvänsä heille mieleen juolahtaa, koska kohteena oleva henkilö on tietyn ikäinen. Koska en ole hirveän hyvä ihminen, nautin siitä, että saan opettaa käytöstapoja epäkohtelijaille tiuskijoille.  Se vain tuntuu olevan turhaa puuhaa. sen lisäksi, etteivät he näe, myös kuulossa ja ymmärryksessä on usein häikkää. Olen moneen otteeseen pysähtynyt miettimään, onko kyse lopulta sittenkään iästä. Kai jotkut vain ovat häijyjä. Se ei kuitenkaan ole luonteenpiire, jota voisi katsoa sormien läpi.

Asioita voi pyytää ja asioista voi huomauttaa ystävällisesti siitä huolimatta, että pyynnön kohde on tuntematon ja todennäköisyys sille, että häneen törmää tämän kokoisessa kaupungissa toistamiseen, on häviävän pieni. Sen verran ihmisiltä voi vaatia, että edes katsoisivat ympärilleen näkisivät toisen ihmisen vaikka sen yhden kriittisen sekunnin ajan, kun jonkinlaisessa kanssakäymisessä ollaan.

 

Moni on lupaillut minulle, että Lapissa ihmiset ovat huomaavaisia ja ystävällisiä. Toivon sitä entistä enemmän, sillä olen melko täynnä pääkaupunkia.

Vaikka huomaavaisuuden aste ei Sodankylässä toteutuisikaan toivomallani tavalla, 0,76 ihmistä neliökilometriä kohden, julkisen liikenteen olemattomuus ja pelkkä läänin määrä ehkä takaavat sen, että kaadun korkeintaan liukastuessani poron jätöksiin.

Se voi tapahtua jo tänä lauantaina. Muuttoon on enää pari hassua päivää!

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Kesätyö – check!

Loppu hyvin, kaikki hyvin on melkoinen klisee, mutta tällä kertaa onneksi totta. Sain hakemani työpaikan kotipaikkakunnaltani ensi kesäksi. Minut haastateltiin peräti kolmeen otteeseen, mutta onneksi lopulta tärppäsi.

Olin jo melkein luopunut toivosta. Kävin ensimmäisessä työhaastattelussa jo lokakuussa. Sen jälkeen soitin ja kysyin paikkaa kahdesti, mutta minulle tarjottiin pelkkää ehkää.

Eilen alkoi vihdoin tapahtua. Puhelin pirisi kuitenkin siihen tahtiin, että olin luopua toivosta toistamiseen. Koittaisivat päättää jo!

Ensin tulevan työpaikkani pomo soitti ja tarkisti muutaman yksityiskohdan CV:stäni ja lupasi kertoa päätöksensä minulle viimeistään tänään. Seuraavaksi soitti toinen tuleva esimieheni, joka kyseli aiemmasta työkokemuksestani lisätietoja.

Hänellä sattui olemaan samankaltainen työhistoria ja tausta kuin minulla. Olen huomannut, että kun rekrytoija pystyy jotenkin samaistumaan hakijaan, päätöksen tekeminen helpottuu huomattavasti. Siksi yritän aina hakea jotain yhteistä rajapintaa ja jutella muutakin kuin ”pelkkää asiaa”.

Kerran puhuin rekrytoijan kanssa puoli tuntia siitä, miten kamalaa on sairastaa migreeniä. Sain paikan, vaikka haastattelijani siinä vaiheessa tiesi, että tulisin aivan varmasti olemaan jokusen kerran vuoteen omana.

Kolmas soitto olikin sitten se, jota olin odottanut enemmän kuin joululahjoja ala-asteikäisenä. Tuleva pomoni sanoi suurinpiirtein näin: ”Olemme nyt tulleet yksimielisesti siihen tulokseen, että kyllä me ottaisimme sinut tänne ilomielin”. Oli ihan pakko hihkaista ja vähän tuulettaa päälle.

 

En vielä puhunut mitään siitä, että minulla on kolmikuinen vauva siinä vaiheessa, kun työt alkavat. Tosin eipä kukaan perheestäni kysynytkään. Pyysin vain, että saisin aloittaa työt vasta kesäkuun toisella viikolla. Sanoin, että minun pitää saada perheeni muutettua Sodankylästä etelään ja asettumaankin vielä.

Pohdin pitkään sitä, että vauva on tosiaan kesäkuussa vasta kolmikuinen ja varmasti tarvitsisi minua. Tunsin pienen syyllisyyden vihlaisunkin. Toisaalta haluan antaa myös isälle mahdollisuuden viettää kunnolla aikaa lapsensa kanssa jo heti alkuun eikä vasta sitten, kun se pystyy potkimaan palloa.

Mieheni työ on sen luontoista, että hän saattaa pahimmillaan olla pois kotoa yhtä soittoa viikonkin kerrallaan. Ylitöitäkin kertyy eikä niistä aina makseta tai saa vapaata oikeudenmukaisesti, sillä työtunneilla kikkaillaan. Välillä mieheni on päivystysvuorossa yli 16 tuntia kerrallaan, vaikka vuoron pituus on 12 tuntia. Oma tuleva työni taas tarkoittaa huomattavasti säännöllisempiä työtunteja ja ymmärtäväisempää työyhteisöä.  Jos siis haluamme molemmat nähdä lapsemme vauva-ajan, on parempi, että minä olen töissä.

Nimiäiset, sukulaisten ja ystävienkin tapaamiset olisivat jääneet lähinnä haaveeksi, ellen olisi saanut tätä työpaikkaa. Joku olisi ehkä saattanut heittää kesäreissun Sodankylään, mutta aika yksin olisimme varmasti saaneet olla. Nyt nekin, jotka eivät voi matkustaa, pääsevät tutustumaan vauvaan.

Suhteet Oma elämä Työ