Leffoissa anoppi on aina se torahampaisesta hirviöstä seuraava. Joskus anoppi on sitä tosielämässäkin. Mutta entä, kun anoppi on lähes tuntematon. Olen tavannut omani kolme kertaa. Viimeksi syksyllä. Sitten sähköpostiini kolahti viesti.

Virallisestihan minulla ei edes ole anoppia, koska minä ja mieheni emme ole naimisissa. Käytännössä minulla kuitenkin on.

Tapasin mieheni äidin ensimmäistä kertaa viime kesänä – jo ollessani raskaana. Toisen kerran tapasin hänet alkusyksystä mieheni valmistujaisjuhlissa. Kerroimme raskaudesta vasta valmistujaisten jälkeen. Kolmannen kerran tapasimme kesällä, kun kävimme kääntymässä anopin mökillä syksyllä. Hän oli lähipiirissämme viimeisiä, joka sai tietää raskaudesta. Syystä, että halusimme valmistujaiset ja mieheni työkuviot pois alta ensin.

Mökkireissun jälkeen en ole anopistani kuullut. Ennen tiistaita.

Minulla ja mieheni äidillä ei ole mitään toisiamme vastaan. Tulemme toimeen hyvin. Niin hyvin kuin kaksi tuntematonta ihmistä tulevat.

Silti olin aavistuksen hämmästynyt, että ensimmäinen yhteydenotto tuli vasta, kun olen jo kahdeksannella kuulla raskaana.

Sävy tuntui syyttävältä. Anoppi kokee itsensä ulkopuoliseksi. Ensimmäinen reaktioni oli lähettää takaisin kiukkuinen viesti: ”Kai maar, kun vasta nyt alkoi kiinnostaa”. Onneksi vedin henkeä ja soitin äidille.

Äitini ja mieheni ovat tunteneet toisensa jo parin vuoden ajan. Heillä on toistensa puhelinnumerot ja joskus ovat toisilleen soitelleetkin. Äiti ei kuitenkaan ole kertaakaan soittanut minun miehelleni, vaan mieheni on aina soittanut hänelle. Kysellyt vakuutuksista ja kertonut, että jouduin keskellä yötä sairaalaan. Sellaisia substanssipuheluita siis.

Äiti osasi avata minulle sitä, miten vaikeaa on lähestyä ihmistä, joka on periaatteessa perhettä, mutta kuitenkin vieras. Ja mieheni on sentään itse ystävällisyys. Jokaisen naisen unelmavävy.

Minä taas en ole mikään laavanlämpöinen ja lähimmäisenrakkautta tirskuva unelmaminiä. En ole ilkeä tai vihamielinen. Suhtaudun vieraisiin ihmisiin varautuneesti, vaikkakin neutraalisti. Minua on varmasti vaikea lähestyä. Yhtään ihme, ettei anoppi ole uskaltanut hirveästi soitella.

Kyse ei ehkä ole ollut kiinnostuksen puutteesta. Hän on vain asioinut poikansa kanssa. Sehän on ihan luonnollista.

Oikeastaan minä olen erittäin kiitollinen siitä, ettei hän ole tyrkyttänyt neuvoja tai muutoin pyrkinyt sekaantumaan ”liikaa”. Olen oman tieni kulkija. Pinnani palaisi karrelle välittömästi, jos joku tuntematon heittäytyisi liian avuliaaksi.

Ymmärrän, että anoppini on huolissaan tulevaisuudesta ja tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Hänen ensimmäinen lapsenlapsensa syntyy tuhannen kilometrin päässä hänen kodistaan. Lapsen äiti on nainen, jonka hän on tavannut kolmesti. Takaraivossa varmasti raksuttaa pelko siitä, mitä tahpahtuu, jos parisuhteemme ei jostain syystä kestäisikään. Pahimmassa tapauksessa lapsenlapsi saattaisi jäädä hänelle täysin tuntemattomaksi, kun sidettä lapsen äitiin ei ole. Näin äitini minulle selitti.

Minun oli oma-aloitteisesti vaikea tajuta asiaa, koska suhde omaan äitiini on poikkeuksellisen läheinen. Samoin suhde isoäitiini. Siskoakin tapaan usein. Naispuolisia ystäviä on jokaiselle sormelle ja varpaalle. Oikeastaan minulla on kuuntelevia, neuvovia ja osallistuvia naisia melkein vaivoiksi asti.

Anoppi tuntuu tarpeettomalta. Se taidan olla minä, jota ei ole kiinnostanut. Olen sivuuttanut hänet ihan huomaamattani.

En ole vielä vastannut anopin viestiin. Asia pitää kuitenkin korjata pikaisesti. Minä en ehkä tarvitse häntä, mutta lapsella on oikeus isovanhempiin. Pienellä ihmisellä ei voi koskaan olla liikaa rakastavia aikuisia turvanaan.

Vauva ei kuitenkaan itse kykene luomaan tai ylläpitämään ihmissuhteita. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä voimakkaammin koen, että minun tärkeimpiä tehtäviäni äitinä on kantaa vastuu siitä, että niitä aikuisia riittää – muillekin kuin minulle.

Kun listaan mielessäni ihmisiä, jotka ovat olleet minulle kaikkein tärkeimpiä, isovanhemmat pääsevät mitalisijoille. Parhaassa tapauksessa isovanhemmat kykenevät tarjoamaan lapselle täysin varauksetonta rakkautta. Mummola on paikka, jossa itsekin olin lapsena onnellisimmillani.

Siksi kauhistuttaa vain ajatella sitä, ettei ihmisellä olisi pienenä ainuttakaan isovanhempaa. Pitää olla kiitollinen siitä, että meillä tulevia isovanhempia on useita.