Nostaminen on miehen tehtävä ja muita olettamuksia

”En vielä tässä vaiheessa haluaisi laittaa sinua sairaslomalle”, sanoi lääkäri.
”Ei se minustakaan ole mikään ratkaisu. Eikö ole mitään muuta, mitä voisi tehdä? Kipu on niin kova, että jos pudotan kynän lattialle, en saa nostettua sitä itse.”
”Se on kuule nyt miehesi tehtävä nostella asioita! Et sinä enää mitään nostele.”
”Pakko. Ei tähän hätään ole miestä nostamassa.”

 

Tässä katkelma keskustelusta, jonka kävin työterveyslääkärini kanssa. Menin vastaanotolle selkäkipujen vuoksi. Kuten  raskauden aikana monilla muillakin, selän ristiluun ja lantion suoliluun välissä vaikuttava SI-nivel reistaili. Olin tosin vasta raskauden puolivälissä.

Keskusteluni lääkärin kanssa jatkui sillä, että hän tiedusteli hyvin tarkasti mieheni olinpaikan ja syyn miksi asumme eri paikkakunnilla. Huvittavaa oli, että ehkä kaksi kertaa itseni ikäinen lääkäri oli silmin nähden pöyristynyt siitä, että minä asun raskauden ajan Helsingissä ja mies Sodankylässä. Sellaisia reaktioita olisin odottanut, jos olisin kertonut rentoutuvani pullolla punkkua joka toinen ilta. Haluaisin todellakin nähdä sen pumpulilinnan, jossa lääkäri on kasvanut.

 

Kaksi muutakin asiaa häiritsivät lääkäriä:

Raskauteni ei ollut suunniteltu. Tosiasia on, että varsinkin hyvin useat esikoiset ovat enemmän tai vähemmän yllätyksiä, vaikkakin toivottuja sellaisia. Tällaisen tutkimuksen löysin jälkeenpäin. Minulle hienoinen vahinko oli sitä paitsi ainut vaihtoehto. Kaikki kunnia niille, jotka sitkeäsi lasta yrittävät, mutta , minun psyykeeni ei kestäisi yrittämistä edes kotikonstein. Hedelmöityshoidoista nyt puhumattakaan.

Viimeinen kulmia kohottava asia oli se, että tosiaan muutan ”miehen perässä” ja hylkään oman urakehitykseni.

”No, mitenkäs ne sinun työsi sitten?”

Onneksi olen akateeminen pätkätyöläinen päättymättömässä määräaikaisuuksien ketjussa. Ei tarvitse eikä kannata laskea koko elämää loistavasti etenevän työuran varaan.

 

Lääkäristä huokui hyvin voimakkaana sellainen käsitys, että kaikki lapset syntyvät suunniteltuina avioliitossa eläviin heteroperheisiin, joissa vanhemmat asuvat yhdessä ja käyvät vakiduuneissaan yhdeksästä viiteen.

Jos samanlainen käsitys on kaikilla ylempien yhteiskunta- ja tuloluokkien ihmisillä, ei näytä kovin todennäköiseltä, että ihan tavalliset, vaikkakin joiltain osin normista poikkeavat, perheet huomioitaisiin kovin hyvin. Eliitti saa määritellä normin. Yhtään ihme, jos päättäjät laukovat välillä niin käsittämättömiä kommentteja, että paviaanin älämölö samalla paikalla kymppiuutisissa kuulostaisi Sartrelta.

Mainio esimerkki yhteiskunnan olettamuksista ovat Kelan säädökset. Kela ei oleta ihan niin paljon kuin lääkärini, mutta olettaa kuitenkin. Esimerkki:

  1. Isyysvapaasta pitää tehdä ilmoitus kuukausi ennen sen alkua eli käytännössä kuukausi ennen laskettua aikaa.
  2. Isyysvapaalle voi jäädä vain, jos asuu äidin kanssa samassa osoitteessa.
  3. Jos kaikki menee suunnitellusti, pääsen muuttamaan päivälleen 4 viikkoa ennen laskettua aikaa. Täytyy pitää sormet ja kintut visusti ristissä, ettei lapsi vain putkahda vielä, kun olen Helsingissä.
  4. Kelan mukaan ei pitäisi olla mitään ongelmaa: ”Kyllä se järjestyy. Teet vain muuttoilmoituksen maistraattiin hyvissä ajoin. Ei muuta voi tehdä”, totesi virkailija. Ei sentään käskenyt marssia maistraattiin ja mennä naimisiin.

Ymmärrän, että jokin yhteinen standardi pitää olla, mutta sitä en ymmärrä, ettei yksittäistapauksissa jousteta.

Mielenkiinnolla kuulisin, onko jollain kokemuksia siitä, miten jouhevasti kaiken voi odottaa sujuvan?

Toinen mainio keskiaikaisuus on isyyden tunnustaminen tai pikemminkin kuulustelu, johon äiti joutuu alistumaan, vaikka isän nimi olisi kaikissa papereissa ja tämä olisi ravannut mukana neuvolassa alusta asti. Siitä kirjoitan kuitenkin vasta, kun olen episodin itse kokenut.

 

Jottei tämä blogi menisi ihan silkaksi itkuvirreksi, kirjoitan seuraavaksi jostain mukavasta. Saan nimittäin tänään vaunut ja vähän myöhemmin joitain muita hankintoja, joita odotan aika innoissani. Ehkä ujutan mukaan muutaman kuvankin. Tosin minua pohdituttaa hirveästi se, mitä sellainen pieni nyytti välttämättä tarvitsee. Voi siis olla, että pelkällä ihastelulla ei päästä senkään päivityksen kanssa 😀 Lapsen saaminen osaa olla turkasen kallista, jos siitä sellaista tekee. Onneksi ihmiset myyvät omia vanhoja tavaroitaan käytettynä.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta

”Ei tänne minkään post-it-lappujen kanssa tulla”

Minulle tuli valtava tarve päästä mahdollisimman pian neuvolaan, kun sain tietää raskaudesta. Oloni oli jatkuvasti huono. Syöminen oli hankalaa. Oksentelin ja välillä nousi kuume. Halusin päästä puhumaan ammattilaisen kanssa.

Ongelmani oli kuitenkin se, että olin kesätöissä muutaman tunnin junamatkan päässä kotikunnastani Helsingistä. Soitin työpaikkakuntani päivystävään neuvontaan. He sanoivat, että käynti muualla kuin kotipaikkakunnalla onnistuu, mutta tarvitsen maksusitoumuksen. Se pitäisi hankkia kotikunnasta. Soitin Helsinkiin asuinalueeni neuvolaan. Terveydenhoitaja sanoi, että laki maksusitoumuksista on muuttunut ajat sitten. Riittäisi, että varaan ajan ja otan käynnille mukaan tiedot siitä, mihin lasku pitää lähettää. Kirjasin tiedot post-it-lapulle. Terveydenhoitaja soitti minulle vielä myöhemmin takaisin ja sanoi ylilääkärin vahvistaneen hänen antamansa tiedot.

 

Ajellessani työpaikalleni soitin lähimpään neuvolaan. Siihen samaan, jossa oma äiti oli käynyt minun kanssani. Terveydenhoitaja aloitti maksusitoumuksesta, mutta kerroin hänelle, mitä olin juuri kuullut. Hän kuulosti kovin epäileväiseltä, mutta varasi kuitenkin ajan parin viikon päähän maanantaiaamulle heti kahdeksaksi. Hän sanoi itse olevansa tuolloin lomalla, mutta paikalla olisi sijainen ja hänen työparinsa. Tässä kohtaa kellojen olisi pitänyt soida ensimmäistä kertaa, mutta olin vain niin kovin huojentunut siitä, että ylipäänsä sain ajan, etten enää suurempia murehtinut.

 

Menin asemalle aamulla tapani mukaisesti 10 minuuttia etuajassa. Pääsin sisälle samalla ovenavauksella töihin saapuvan terveydenhoitajan kanssa. Kengät piti jättää tuulikaappiin. Istuin odottamaan. Lähempänä puoli yhdeksää terveydenhoitaja tuli kysymään, että mitäs sinä täällä istuskelet. Sanoin terveydenhoitaja Maija Meikäläisen varanneen minulle ajan kahdeksaksi tälle päivälle. ”Ei meillä anneta aikoja vielä kahdeksaksi, vaan vasta yhdeksältä”, terveydenhoitaja sanoi. Kohautin olkiani. Minkäs minä sille mahdan. ”Tule nyt sitten kuitenkin.”

 

Vastaanottohuoneessa oli sijainen ja vanhempi terveydenhoitaja, jonka kanssa olin jutellut käytävällä. Kerroin heti, että kotipaikkakuntani on muualla.

”Onkos sinulla maksusitoumusta?”

”Ei ole”, vastasin.

”Sitä ei enää nykyisin tarvita, koska laki on muuttunut. Laskun voi lähettää suoraan Helsinkiin”, jatkoin ja ojensin post-it-lappuni, johon olin kirjannut osoitteen ja ohjeet.

”Oletkos sinä opiskelija?”

”En ole. Olen töissä täällä, mutta osoitteeni on Helsingissä.”

”Opiskelijat pääsevät ilman maksusitoumusta, mutta kyllä sellainen muilla pitää olla. Minä soitan lääkärille. Aloittakaa nyt kuitenkin.”

 

Aloitimme. Sijainen oli suurin piirtein ikäiseni. Kauhean mukavakin vielä. Alkuun kaikki meni hyvin. Täytimme lomakkeita. Vanhempi hoitaja juoksi jatkuvasti kahden huoneen väliä häiritsemässä ja mutisemassa maksusitoumuksesta. Unohdin kaiken, mitä minun oli pitänyt muistaa kysyä. Hermostuin. Mitä, jos tämä ei nyt onnistukaan? Tulinko ihan turhaan? Kaikki tarpeelliset ensikäynnin tarkastukset jäivät siinä häslingissä tekemättä. Vaa’alle minut sentään muistettiin käskeä. Verenpaineen mittaaminen jäi. Sijainen ei saanut kiekon määrittämää laskettua aikaa kirjattua koneelle. Vanhempi hoitaja tuli auttamaan.

”Miksi ihmeessä tämä ohjelma ei tunnista päivää. 31. helmikuuta. Eihän tämä toimi ollenkaan.”

”Anteeksi. Helmikuussa ei ole niin montaa päivää”, huikkasin hoitajien olkien takaa.

Lasketuksi ajaksi määritettiin lopulta jokin summittainen päivä helmikuulta. Päivä oli laskettu niin omituisesti pieleen, että toisella käynnilläni Helsingissä terveydenhoitaja oli pudota tuolilta yrittäessään ymmärtää, miten päivä oli laskettu. Laskettu aika siirtyi maaliskuulle.

 

Sähellyksen jälkeen vanhempi hoitaja lähti taas puhelimeen selvittämään maksusitoumustani. Minä jäin keskustelemaan sijaisen kanssa. Montaa sanaa emme vaihtaneet, kun ovi taas aukesi ja vanhempi hoitaja lähes kaatui sisälle.

”Kuules nyt, ei tänne minkään tällaisten post-it-lappujen kanssa tulla. En tiedä mitä olet puhunut toisen terveydenhoitajan kanssa ja mitä sinulle on sieltä Helsingistä selitetty, mutta ei tämä näin toimi. Maksusitoumus pitää olla.”

Väitin vastaan. Ei auttanut.

”Nyt sinä hankit välittömästi maksusitoumuksen sieltä omasta kunnastasi. Sanot, että sen pitää olla täällä kahdessa viikossa.”

Hoitaja heristi sormea kuin  tuhmalle lapselle. Hän iski käteeni uuden post-it-lapun, jolla oli ohjeet siitä, mihin maksusitoumus pitäisi lähettää. Poskeni olivat tulessa. Lähdin pois mukanani lappu ja kasa esitteitä. Muuta käynnistä ei juuri jäänyt käteen. Ajoin töihin ihan yhtä hämmentyneenä ja tyhmänä kuin ennen neuvolakäyntiä. 

 

Parin päivän päästä minulla oli aikaa soittaa puhelinaikana Helsinkiin alueeni päivystävän neuvolan ylihoitajalle. Hän toisti sen, minkä jo tiesin. Maksusitoumusta ei tarvita, mutta jos minulle aletaan hankaliksi, sitä voi pyytää. Hän mainitsi muutaman muunkin kunnan, jossa sitoumuksia vaaditaan jatkuvasti, vaikka se on periaatteessa lainavastaista. Kerroin asiasta erään ison maakuntalehden tutulle toimittajalle, joka alkoi selvittää juttua. Hänellekin väitettiin ensin kivenkovaa, että maksusitoumuksen vaatiminen on täysin kaikkien sääntöjen mukaista. Tosin ei mennyt kauaa, kun kyseisen kunnan terveydenhuollon johdosta soitettiin ja peruttiin nuo puheet. 

 

Sillä välin olin itse täyttänyt maksusitoumushakemuksen. Soitin neuvolaan. Sijainen vastasi. Kerroin, että Helsinki ei pysty käsittelemään hakemusta kahdessa viikossa. Kesäaikaan saattaa mennä kuukausikin. 

”Tuota. Ei sinun tarvitsekaan lähettää sitä maksusitoumusta. Me laitamme laskun suoraan Helsinkiin.”

Jaahas. Selvä. En tuntenut edes voitonriemua siitä, että olin oikeassa. Pompottelu ärsytti niin valtavasti, että olisi tehnyt mieleni heittää jotain särkyvää seinään. Miksi minua infottu tuulten kääntymisestä ennen kuin itse soitin? (Tai siis ennen kuin toimittaja soitti.) 

 

Kun pääsin takaisin Helsinkiin ja menin toiselle neuvolakäynnille, kerroin, että luottamukseni neuvolatoimintaan on hieman kärsinyt viimeaikoina. Kerroin, että minua pelottaa se, että joudun raskauden aikana asioimaan neuvolassa kolmella eri paikkakunnalla ja synnyttämään neljännellä. En halua olla ihmiskoe, jolla testataan terveydenhuollon toimivuus ja erot eri puolilla Suomea. Sellainen kumminkin olen.

 

Onneksi Helsingissä kaikki on sujunut hyvin. Terveydenhoitajani on todella ammattitaitoinen ja kaiken lisäksi ihana ihminen. Minua uskotaan ja kuunnellaan. Hän ymmärtää, miten raskasta on olla raskaana yksin lapsen isän ollessa 1000 kilometrin päässä. Kerrankin järjestelmä mukautuu – en minä. Silti minua jännittää, miten homma taas sujuu, kun tammikuun lopusta alkaen asioin vieraalla paikkakunnalla uusien ihmisten kanssa. Se, että virallinen osoitteeni muuttaa sinne mukanani, lohduttaa tosin hieman.

 

Seuraavaksi kerron, mitä tapahtui, kun kävin lääkärin vastaanotolla selkäkipujen vuoksi.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Uutiset ja yhteiskunta