Kaksi punaista viivaa

Mietin kovasti, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. Vaikka ajankohtaistakin kerrottavaa olisi vaikka kuinka, tarina on luontevinta on aloittaa alusta.

 

Raskaus oli minulle ja kaikille läheisillenikin lievästi sanottuna yllätys. Eikä vähiten siksi, että olen aina ollut sitä mieltä, etten hanki lapsia. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että lapsia todella vain hankkimalla hankitaan. Tulee niitä maailmaan muillakin tavoin.

Olen tuntenut mieheni jo pari vuotta, mutta olemme seurustelleet alta vuoden. Kai meistä voisi käyttää muotitermiä pikaperhe. Emme olleet suunnitelleet perheenlisäystä. En kuitenkaan halua puhua vahingosta, koska sanalla on negatiivinen kaiku. Eivätkä aikuiset ihmiset tee vahinkoja. Kyllä kai me tiesimme etukäteen, että pieni mahdollisuus oli olemassa. Jälkeenpäin ainakin tuntuu siltä, että olisihan se pitänyt arvata.

 

Kyllä minä silti valahdin shokkiin, kun istuin pytyllä tuijottamassa niitä kahta punaista viivaa, jotka kertovat positiivisesta raskaustestistä. Istuin ja tollotin kuin aivoton pihatonttu. En muista kuinka kauan. Kuitenkin tarpeeksi kauan, että kuva syöpyi lähtemättömästi mieleeni.

Mistä sitten keksin tehdä testin? Kuukautiseni olivat 2 päivää myöhässä. Niillä on tapana saapua säntillisesti kuin saksalainen juna. Työpäivän jälkeen minulla oli aikaa ajatella asiaa. En kestänyt epätietoisuutta. Tarkistin nopeasti netistä, mikä apteekki olisi vielä auki.

Kurvasin apteekin pihaan tuhatta ja sataa. Sain raskaustestin maksettua 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Katosin kassalta kuin pieru Saharaan. Olin jo ulko-ovella, kun farmaseutti sai toivotettua hyvät illanjatkot.

Kotona (tarkemmin äitini kotona) ehdin ottaa kengät jalasta ennen kuin lukitsin itseni ja käsilaukkuni vessaan.

Kun istuin tuijottamassa viivoja, selkää pitkin meni kylmiä väreitä. Päähän mahtui yksi ajatus: kaikki muuttuu. Shokista huolimatta tulevaisuus ei minua sillä hetkellä pelottanut. Se, mitä tehdä, tuntui sisäänrakennetulta. Samalla sekunnilla, kun viivat ilmestyivät, oli selvää, että tekisin kaikkeni pienen solumöykyn eteen.

 

Yksi asia kuitenkin pelotti. En nukkunut silmäystäkään sinä yönä, koska pelkäsin kuollakseni, mitä läheiseni sanoisivat. Etenkin mitä äiti sanoisi. Jostain syystä näin itseni yhä 15-vuotiaana, jolle saarnattiin ehkäisystä ja siitä, mitä tapahtuu, ellei ole superhyperextramegavarovainen ja vähintäänkin triplavarmista. Vasta myöhemmin kallooni upposi, että olen tosiaan kymmenen vuotta vanhempi, aikuinen ja samanikäinen kuin äitini saadessaan minut.

Pelkäsin myös poikaystäväni reaktiota, koska minulla on tapana, ei vain varautua, vaan myös ihan tosissaan odottaa pahinta. Maailmanloppu tuntui erittäin realistiselta vaihtoehdolta. Hänelle kerroin ensimmäisenä. Eniten pekäsin, että jään yksin. Pelon (ja kenties hormonien) vuoksi taisin hieman ylireagoida, itkeä ja huutaa. En ihan tosissani uskonut, vaikka hän miten vakuutti, että tämä on yhteinen juttu. Näin painajaisia pahimmasta mahdollisesta yksinhuoltajahelvetistä, jonka vain pystyin kuvittelemaan. Kuvitelmissani vajosin vielä vähän Les Misérablesin tasoa alemmas. Vasta ensimmäisessä ultrassa ymmärsin, etten ole yksin. Joku toinenkin tuntee yhtä voimakkaasti ja haluaa kaikista vaikeuksista huolimatta tätä yhtä paljon kuin minä.

 

Äidille kertominen oli ihan toista maata. Ihan oma lukunsa.

Oli maanantaiaamu. Kello vajaa seitsemän. Kesätyöni vuoksi asuin hetkellisesti äidin luona. Olin noussut yli tuntia tavanomaista aiemmin, jotta saisin jutella äidin kanssa rauhassa. Äiti luki keittiössä sanomalehteä. Otin kahvia ja istuin vastapäiselle tuolille. Äiti vain luki. Yksi kissoista hyppäsi lehdelle ja levitti itsensä koko aukeamalle. Tilaisuuteni oli tullut.

”Äiti, olisiko sulla hetki aikaa mulle?”

”Hmhjuu”, äiti vingahti (siis ihan oikeasti vingahti), nojasi kyynärvartensa pöytään, räpytteli silmiään ja hymyili kuin pienelle lapselle.

”Tota… Meille tulee perheenlisäystä joskus ensi vuonna.”

”Aijaa! Kissa vai koira?”

”Äiti! I-H-M-I-N-E-N!”

Sadasosasekunnin hiljaisuus. Äiti hyppäsi ylös tuolistaan. Nyt tiedän, että 52-vuotias äitini operoi tarvittaessa valon nopeudella. Hän hyppi pöydän toiselle puolelle tasajalkaa ja inisi kummallisesti. Vannon, että hän yritti rutistaa minut hengiltä.

”Voi Leevi, sinusta tulee setä”, äiti lirkutti ja rapsutti lehdellä makaavaa kissaa.

Nipistin itseäni vaivihkaa. Jep, olin hereillä.

Seuraavat viikot ravasin kavereideni kanssa kahvilla ja kerroin uutiset uudelleen ja uudelleen. Alkuun minulla oli valtava tarve puhua, vaikka myös aristin kertomista ja suutuin, jos joku paljasti uutiseni ominpäin.

Vasta työnantajalle kertominen oli muodostua ylivoimaiseksi esteeksi, mutta siitä jatkan joskus myöhemmin. Seuraavaksi kerron kuitenkin ensimmäisestä neuvolakäynnistäni, sillä kyseinen farssi päätyi lehtiuutiseen asti.

Suhteet Oma elämä Syvällistä

Minusta ei pitänyt tulla kotiäitiä

Minusta piti tulla jotain suurta. Ei suurimahaista. Olisin aika varmasti lätkäissyt päin lättyä, jos joku olisi vuosi sitten sanonut: ”Sinä muuten jäät tammikuussa 2013 kotiin hoitamaan vauvaa”.

 

Olen suorittanut elämääni syntymästä asti. Opin kävelemään kymmenkuisena. Tirautin itkut, jos sain kokeesta kasin. Menin töihin heti, kun joku vain suostui ottamaan – 15-vuotiaana. Pääsin yliopistoon suoraan lukiosta. Ensimmäisestä opintovuodesta lähtien olen panikoinut itseni sydänkohtauksen partaalle joka syksy. Mitä, jos kukaan ei huoli minua kesätöihin? Rekrytoijilta olen saanut tasaisesti kuulla naljailuja työnhakumetodeistani: kun hain töitä kesäksi 2011, soitin jo elokuussa 2010. Olen muuttanut satoja kilometrejä haluamieni töiden perässä ja rustannut gradua ja täysipäiväistä duunia päällekkäin. Pätkissä tietenkin.

Pian pätkätyöpaniikki loppuu kirjaimellisesti seinään. Tammikuun lopussa jään äitiysvapaalle ja sen jälkeen vanhempainvapaalle. Kun se taas loppuu, minulla ei ole paikkaa, johon palata. En voi valita työn ja kodin välillä. Ainakin vielä voin valita kotihoidontuella tuetun äitiyden ja työttömyyden välillä. Töitä voi ja pitää hakea, mutta kuten useimpien ihmisten maailmat, minunkaan maailmani ei ole ihan niin yksinkertainen. Ensi vuodesta lähtien asun keskellä erämaata. Siltä minusta ainakin nyt tuntuu.

 

Muutan tammikuussa tuhannen kilometrin päähän Helsingistä paikkaan, jossa kellään ei ole kiire mihinkään. Keskelle Lappia. Sodankylään. En ole vielä koskaan käynyt koko kylässä, mutta tiedän, että lähin edes jollain tavalla potentiaalinen oman alani työpaikka, johon minulla on akateeminen tutkinto, on 130 kilometrin päässä Rovaniemellä. Lapin etäisyyksillä se on muutama poronkusema, mutta ymmärsitte varmasti yskän. En kuitenkaan voi muuta kuin muuttaa.

Nyt joku saivartelee, että pakko on vain kuolla ja maksaa veroja. On totta, ettei kukaan pidä veistä kurkullani ja pakota minua lähtemään sijoiltani yhtään mihinkään, jättämään aavistuksen nousujohteista uraa ja ryhtymään kotirouvaksi. Parisuhdetta vielä pystyy tilapäisesti ylläpitämään parituntisen lentomatkan päässä, mutta vanhemmuutta ei. Avomiehelläni on ollut syyskuusta asti Pyssykylässä virka, jonka heivaaminen kustantaisi pienelle perheellemme 10 000 euroa sakkoja. On siis pakko.

 

Tämä ei tarkoita, ettenkö olisi toistuvasti menettänyt yöuniani ja miettinyt, teenkö varmasti oikein. En tiedä lapsista yhtään mitään. En tunne Sodankylästä yhtään ketään. Vihaan lunta ja pakkasta. Poronlihaan en koske edes metrisellä tikulla (olen kasvissyöjä – varmaankin koko kylän ainoa). Kun joku sanoo ”kyllä sinä pärjäät” tai ”ei ole mitään mihin et pystyisi”, tekisi mieli vähintään käskeä pitämään pää kiinni. En tosin jaksa sitäkään, että ihmiset kauhistelevat ”kohtaloani”. Saati sitä, jos joku kehtaa sanoa, ettei minulla ole oikeutta marista. ”Itsepähän olet tiesi valinnut”. Jos alkuunkaan kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan, ymmärtää, että valintani ja aidon valitsemisen välillä on syvä kuilu.

Uskon silti, että asioilla on tapana järjestyä. Sen, miten tämä järjestyy, haluaisin jakaa teidän kanssanne.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli