Kaksi punaista viivaa
Mietin kovasti, mistä kirjoittaisin seuraavaksi. Vaikka ajankohtaistakin kerrottavaa olisi vaikka kuinka, tarina on luontevinta on aloittaa alusta.
Raskaus oli minulle ja kaikille läheisillenikin lievästi sanottuna yllätys. Eikä vähiten siksi, että olen aina ollut sitä mieltä, etten hanki lapsia. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että lapsia todella vain hankkimalla hankitaan. Tulee niitä maailmaan muillakin tavoin.
Olen tuntenut mieheni jo pari vuotta, mutta olemme seurustelleet alta vuoden. Kai meistä voisi käyttää muotitermiä pikaperhe. Emme olleet suunnitelleet perheenlisäystä. En kuitenkaan halua puhua vahingosta, koska sanalla on negatiivinen kaiku. Eivätkä aikuiset ihmiset tee vahinkoja. Kyllä kai me tiesimme etukäteen, että pieni mahdollisuus oli olemassa. Jälkeenpäin ainakin tuntuu siltä, että olisihan se pitänyt arvata.
Kyllä minä silti valahdin shokkiin, kun istuin pytyllä tuijottamassa niitä kahta punaista viivaa, jotka kertovat positiivisesta raskaustestistä. Istuin ja tollotin kuin aivoton pihatonttu. En muista kuinka kauan. Kuitenkin tarpeeksi kauan, että kuva syöpyi lähtemättömästi mieleeni.
Mistä sitten keksin tehdä testin? Kuukautiseni olivat 2 päivää myöhässä. Niillä on tapana saapua säntillisesti kuin saksalainen juna. Työpäivän jälkeen minulla oli aikaa ajatella asiaa. En kestänyt epätietoisuutta. Tarkistin nopeasti netistä, mikä apteekki olisi vielä auki.
Kurvasin apteekin pihaan tuhatta ja sataa. Sain raskaustestin maksettua 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa. Katosin kassalta kuin pieru Saharaan. Olin jo ulko-ovella, kun farmaseutti sai toivotettua hyvät illanjatkot.
Kotona (tarkemmin äitini kotona) ehdin ottaa kengät jalasta ennen kuin lukitsin itseni ja käsilaukkuni vessaan.
Kun istuin tuijottamassa viivoja, selkää pitkin meni kylmiä väreitä. Päähän mahtui yksi ajatus: kaikki muuttuu. Shokista huolimatta tulevaisuus ei minua sillä hetkellä pelottanut. Se, mitä tehdä, tuntui sisäänrakennetulta. Samalla sekunnilla, kun viivat ilmestyivät, oli selvää, että tekisin kaikkeni pienen solumöykyn eteen.
Yksi asia kuitenkin pelotti. En nukkunut silmäystäkään sinä yönä, koska pelkäsin kuollakseni, mitä läheiseni sanoisivat. Etenkin mitä äiti sanoisi. Jostain syystä näin itseni yhä 15-vuotiaana, jolle saarnattiin ehkäisystä ja siitä, mitä tapahtuu, ellei ole superhyperextramegavarovainen ja vähintäänkin triplavarmista. Vasta myöhemmin kallooni upposi, että olen tosiaan kymmenen vuotta vanhempi, aikuinen ja samanikäinen kuin äitini saadessaan minut.
Pelkäsin myös poikaystäväni reaktiota, koska minulla on tapana, ei vain varautua, vaan myös ihan tosissaan odottaa pahinta. Maailmanloppu tuntui erittäin realistiselta vaihtoehdolta. Hänelle kerroin ensimmäisenä. Eniten pekäsin, että jään yksin. Pelon (ja kenties hormonien) vuoksi taisin hieman ylireagoida, itkeä ja huutaa. En ihan tosissani uskonut, vaikka hän miten vakuutti, että tämä on yhteinen juttu. Näin painajaisia pahimmasta mahdollisesta yksinhuoltajahelvetistä, jonka vain pystyin kuvittelemaan. Kuvitelmissani vajosin vielä vähän Les Misérablesin tasoa alemmas. Vasta ensimmäisessä ultrassa ymmärsin, etten ole yksin. Joku toinenkin tuntee yhtä voimakkaasti ja haluaa kaikista vaikeuksista huolimatta tätä yhtä paljon kuin minä.
Äidille kertominen oli ihan toista maata. Ihan oma lukunsa.
Oli maanantaiaamu. Kello vajaa seitsemän. Kesätyöni vuoksi asuin hetkellisesti äidin luona. Olin noussut yli tuntia tavanomaista aiemmin, jotta saisin jutella äidin kanssa rauhassa. Äiti luki keittiössä sanomalehteä. Otin kahvia ja istuin vastapäiselle tuolille. Äiti vain luki. Yksi kissoista hyppäsi lehdelle ja levitti itsensä koko aukeamalle. Tilaisuuteni oli tullut.
”Äiti, olisiko sulla hetki aikaa mulle?”
”Hmhjuu”, äiti vingahti (siis ihan oikeasti vingahti), nojasi kyynärvartensa pöytään, räpytteli silmiään ja hymyili kuin pienelle lapselle.
”Tota… Meille tulee perheenlisäystä joskus ensi vuonna.”
”Aijaa! Kissa vai koira?”
”Äiti! I-H-M-I-N-E-N!”
Sadasosasekunnin hiljaisuus. Äiti hyppäsi ylös tuolistaan. Nyt tiedän, että 52-vuotias äitini operoi tarvittaessa valon nopeudella. Hän hyppi pöydän toiselle puolelle tasajalkaa ja inisi kummallisesti. Vannon, että hän yritti rutistaa minut hengiltä.
”Voi Leevi, sinusta tulee setä”, äiti lirkutti ja rapsutti lehdellä makaavaa kissaa.
Nipistin itseäni vaivihkaa. Jep, olin hereillä.
Seuraavat viikot ravasin kavereideni kanssa kahvilla ja kerroin uutiset uudelleen ja uudelleen. Alkuun minulla oli valtava tarve puhua, vaikka myös aristin kertomista ja suutuin, jos joku paljasti uutiseni ominpäin.
Vasta työnantajalle kertominen oli muodostua ylivoimaiseksi esteeksi, mutta siitä jatkan joskus myöhemmin. Seuraavaksi kerron kuitenkin ensimmäisestä neuvolakäynnistäni, sillä kyseinen farssi päätyi lehtiuutiseen asti.