Kesäni kului pitkälti työn huiskeessa, mutta ehdimme myös pitää hauskaa perheenä. Kesäämme kuului reissuja vauvan kanssa ja ilman. Saimme kokeilla vaipanvaihtoa auton takakontissa, veimme vauvan kesäteatteriin, juhlimme presidenttiparin kera ja päästimme pikkuisen yökylään. Tapasimme lähes päivittäin sukulaisia ja ystäviä, joten vilinää ja vilskettä riitti. Katien heittämässä haasteessa ajattelin keskittyä vain kesän hauskoihin tapahtumiin.

Kesämme oli täynnä retkiä, joille vauvakin pääsi mukaan. Suurin osa retkistä oli pieniä seikkailuja kotikaupungin rajojen sisällä, mutta yhtenä viikonloppuna pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja lähdimme tien päälle koko päiväksi. Kävimme neidin kanssa myös Helsingissä, mutta siitä kerron myöhemmin.

Vauvan kanssa reissaaminen vaatii kekseliäisyyttä ja improvisointia. Keskellä metsää ei aina pääse nauttimaan hoitohuoneiden ihmeistä, mutta onneksi vaipanvaihto sujuu vaikka auton takakontissa. Oli ihanaa huomata, että vauvakin nautti suuresti kesäretkistämme. Erityisesti tämä reissu Fiskarsiin ja Mathildedahliin painui mieleen kesän kohokohtana. Eksyimme keskelle kesäteatteriesitystä ja tutustuimme näytöksen aikana ensimmäistä kertaa toiseen vauvaan. Nauroimme ja leikimme koko perhe yhdessä. Jos joku sanoo, että vauvan jälkeen elämä on ohi, niin tuolla reissulla minusta tuntui, että vauvasta se vasta alkoi.

Reissujen lisäksi kesä oli täynnä uuden opettelua. Lähdimme Sodankylästä vauvan ollessa kolmikuinen. Hän osasi lähinnä olla ja ihmetellä. Palaamme takaisin seitsemännen kuun kynnyksellä. Tyttö on oppinut syömään, kääntymään, ryömimään, kertomaan haluavansa syliin, jokeltelemaan, hyppimään, silittämään kissaa, istumaan, nauramaan ääneen, osoittamaan kiintymystä, vaatimaan, valittamaan ja kiukuttelemaan. Hän on hyvää vauhtia nousemassa pystyyn. Yrittää antaa suukkoja, vilkuttaa ja taputtaa. Persoonallisuuskin alkaa tulla esiin. Neiti tykkää olla huomion keskipisteenä, vaikka onkin hieman ujo. Hän hymyilee ollessaan iloinen tai hämmentynyt. Hän yrittää oma-aloitteisesti saada muita nauramaan. Hän nauttii kylpemisestä, piiloleikeistä, sylitä, heittelystä, kutittamisesta ja kaikesta hassuttelusta. Lempilelu on vanha kaukosäädin. Sodankylän neuvolan terveydenhoitajan neulomasta peitosta on tullut tärkein esine. Hän ei pidä siitä, että ihmiset lähtevät eikä siitä, että vaatteet puetaan päälle.

Tämän kuvan on ottanut poikkeuksellisesti vauvan isä. Yleensä olen itse kameran takana. Isällä oli tylsää, kun äiti lähti juhlimaan kaverin kolmekymppisiä, joten hän nautti vauvan kanssa kynttiläillallisen. Kävimme kesällä vuorotellen viettämässä iltaa kavereiden kanssa. Pariin kertaan pääsimme kahdestaankin, sillä vauva kävi kesän aikana yökyläilemässä mummien ja yhden tädin huostassa.

Vaikka meillä on kotonakin oma kissa, olivat mummin huomattavasti tuttavallisemmat kissat suuri ihmetyksen aihe. Kissat saavat vauvan kiljumaan riemusta. Kaksi kollipoikaa joutuivat sietämään melkoista riepottelua, kun vauva vihdoin tajusi, että kissa on elävä ja se tutuu ihanan pehmoiselta. Kissaparkoja on jahdattu ja taputeltu koko kesä. Ne ovat kestäneet vauvan urheasti. Välillä roolit ovat vaihtuneet… Bataatti-lihamuhennos maistuu nimittäin kissallekin vauvan suupielestä nuoltuna. Suurimman osan ajasta kissat viipottivat karkuun minkä kintuistaan ehtivät, mutta erityisesti mökillä ja ulkona ne päästivät vauvan taputusetäisyydelle. Vauva oppi lopulta pian niin hyväksi silittäjäksi, että sai sekä oman että mummin kissat kehräämään.

Isä oli vauvan elämän keskipiste koko kesän. Isän kesään mahtuikin lukemattomia valvottuja öitä. Elokuun loppuun mennessä varjot silmien alla olivat mustat kuin talviyö Lapissa. Luulen kuitenkin, että jos isältä kysyttäisiin, hän muistaisi kesästä muutakin kuin unettomat yöt ja aikaiset aamut.

Moni jaksoi ihmetellä kesän aikana, kuka vauvaa oikein hoitaa, kun  äiti on töissä. Moni luuli, että pikkuinen on päiväkodissa tai meillä on hoitaja kotona. Sain useaan otteeseen muistuttaa, että vauvalla on isäkin. Isä vauvan hoitajana on kummastus vielä vuonna 2013. Kukaan ei ihmettele kotiin jäävää naista, mutta lasta kotona hoitava mies saa kulmat kohoamaan. Olihan valintamme poikkeuksellinen enkä tiedä toista saman ammattikunnan miestä, joka olisi jäänyt pienen vauvan kanssa kolmeksi kuukaudeksi kotiin. Ratkaisu oli meille hyvä, mutta en voi väittää, että kaikkien isien pitäisi jäädä lasten kanssa kotiin. Se on hyvä ratkaisu silloin, kun elämäntilanne sallii sen. Jos elämäntilanne sallii, en pysty keksimään ainuttakaan syytä, miksi isä ei voisi hoitaa vauvaa kotona siinä missä äitikin.

Neuvolassa kesti hetken tajuta, että meidän perheemme ykkösvanhempi on mies. Jouduin ärähtämään terkkarille, että neuvola-ajoista pitää on aivan turha soitella minulle, koska isä hoitaa neuvolakäynnit. Kun asia tuli selväksi, kesä sujui neuvolassakin mallikkaasti. Terkkari muisti joka käynnillä vakuuttaa, että tytön kehitykselle on erittäin tärkeää, että isä on reippaasti mukana alusta asti. Tuntuu siltä, että vaikka pitkien työpäivien päätteeksi koin olevani huono äiti, sain sentään jotain hyvää aikaan, kun onnistuin järjestämään isälle ja tyttärelle yhteisen kesän. Toivoisin, että muutkin äidit antaisivat miehilleen vastuuta, vaikka vauvan suhteen kontrollista onkin äärimmäisen hankala luopua. Aidosti jaettu vastuu parantaa parisuhdetta ja molempien vanhempien suhdetta lapseen. Luulen, että lapsikin on silloin onnellisempi.

Itse myös opin jotain arvokasta seuratessani isän ja vauvan yhteiseloa. Vauva ei ole posliinista. Käsittelin itse vauvaa kuin pientä lasinukkea, joka voi särkyä pelkästä hipaisusta. Kuvittelin kummituksia, tiikereitä ja panssarivaunuja joka kulman taakse. Pelkäsin, että pikkuinen putoaa, kaatuu, kolauttaa päänsä, tukehtuu, sairastuu tai katoaa. Isä sai minut huomaamaan, että tyttömme on sitkeä ja rohkea pakkaus, kun hänen vain antaa olla sitä.

Valmistuin maisteriksi Jyväskylän yliopistosta keväällä 2012, mutta valmistujaisia eli promootiota juhlittiin vasta tänä kesänä. Se tarkoitti sitä, että vauva meni kolmeksi yöksi hoitoon ja vanhemmat reissasivat Keski-Suomeen bailaamaan. Juhlimme samalla reissulla myös mieheni syntymäpäivää. Annoin hänelle lahjaksi kännykän takakuoreen liimattavan kuvan. Kuvassa vauva istuu hänen sylissään ja nauraa.

Jyväskylässä huomasin, että alan tulla ”vanhaksi”. Pari päivää pelkkää humputtelua uuvutti minut täysin. Tajusin, etten ole enää opiskelijatyttönen, joka jaksaa rillutella samoilla silmillä viikon putkeen. Tutustuimme kuitenkin pariskuntaan, jolla oli viisi lasta, joista nuorin oli 9. He osasivat rillutella, joten uskon meidänkin tilanteen korjautuvan ajan kanssa.

Stressasin juhlia etukäteen otsasuonet pullottaen. Rahaa paloi enemmän kuin olisi ollut varaa. Päätin kuitenkin, että olin ansainnut valmistujaisjuhlat vuosien puurtamisen jälkeen. Kaivoin kuvetta ja turvauduin säästötiliin, kuten tein monesti opiskeluaikoina. Juhlista tulikin odotettua hienommat. Hienoisena yllätysvieraana juhlimassa kävi myös presidenttipari. Promootioaktissa Niinistö lötkötti tuolillaan rennosti, näytti oloonsa hyvin tyytyväiseltä  ja naurahtelikin välillä. En ymmärrä miten se oli mahdollista. Oma ahterini puutui, päätä särki, kerran olin torkahtaa ja pudotin ohjelmalehtisenkin lattialle. Kolme tuntia hiljaa istumista ei vain ole minun juttuni. Onneksi Jenni Haukio näytti kolmannella tunnilla jo yhtä seipäännielleeltä ja tuskastuneelta kuin useimmat muutkin istujat.

Presidentin läsnäolo aiheutti sen, että promootioon ei saanut tuoda kameroita, joten minulla on vain muutamia kuvia juhlasta. Turvamiehiä kuhisi ympärillä jatkuvasti. Aikataulusta oltiin koko ajan yhä enemmän ja enemmän jäljessä. Jotain hauskaakin erikoisuudesta painui kuitenkin mieleen. Promootioillallisilla lauloimme onnittelulaulun samana päivänä syntymäpäiviään viettäneelle Niinistölle.

”Paljon onnea vaan.

Paljon onnea vaan.

Paljon onnea…

(parin sekunnin hiljaisuus)

SAULI.

(hermostunutta naurua)

Paljon onneaa vaan!”

Sitten pariskunta kiidätettiin nukkumaan helikopterilla. Me tavikset juhlimme aamuun asti.

Raahasimme pienen kultahippumme ravintolapäivään, josta oli tulla katastrofi, koska ravintolapäivän sivuston kartta ei toiminut Lumialla. Tavoilleni uskollisena olin pamahtaa stressin ja ärsyyntymisen yhteisesiintymisen aiheuttamaan ylikuumenemiseen. Lopulta selvisimme kuitenkin kunnialla. Kävimme ensin vaihto-opiskelijoiden kojulla maistelemassa intialaista kasvisherkkua. Jälkiruuaksi ajelimme vasta rakennetulle omakotialueelle ahmimaan hillolla ja kermavaahdolla kuorrutettuja vohveleita.

Tapojensa mukaan vauva hurmasi kaikki. Kuten aina ihmiset ihastelivat herkkähymyistä pullukkaamme kyllästymiseen asti. Valitsinkin tämän kuvan, koska toisin kuin tavallisesti neiti ei hymyile, vaan syö alahuultaan. Kuvasta voisi päätellä tytön kiukuttelevan, mutta siitä ei suinkaan ole kyse. Huuli maistuu, koska ensimmäiset hampaat alkoivat tehdä tuloaan. Hän varmasti imaisisi alahuulensa vatsaan asti, ellei se olisi tiukasti kiinni leuassa. Kuvassa neiti on viisikuinen ja tällä hetkellä eka hammas pilkottaa jo. Hammasharjaakin on jo maisteltu. Kutina on ajoittain niin voimakasta, että kielen kärki on verillä ja huuli turvoksissa imemisestä ja mussutuksesta.

Nimiäiset olivat alkukesän kohokohta. Siksi valitsin tämän kuvan. Kuva symboloi myös minun ja vauvan yhteisiä hetkiä kesällä. Olin kesän alussa ja nyt hieman ennen muuttoa takaisin Lappiin yksin neidin kanssa kaksi viikkoa. Siis kaksi viikkoa kahteen otteeseen. Olen yrittänyt täyttää päivämme ohjelmalla ja ihmisillä. En tiedä, miten selviämme talvesta, kun olemme tottuneet siihen, että joka päivä tehdään jotain uutta ja hauskaa tai joku tulee kylään. Tänään illalla hyppäämme junaan ja perillä olemme huomenna puolen päivän jälkeen.

Ensilumi on satanut Kittilään. Ei ole kuin ajan kysymys, milloin meillä Sodankylässä saadaan lunta.