Paluu pakkolomalle

Viimeiseen kahteen viikkoon en ole kyennyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että perheemme joutuu palaamaan Lappiin. Elämä kutistuu taas 76 neliöön.

 

Blogi on jäänyt surkean vähäiselle huomiolle viime aikoina. Ensin siksi, että painoin yhdeksäntuntista työpäivää sen toivossa, että sopimustani jatkettaisiin, ja perheemme voisi jäädä etelään. Sen jälkeen siksi, että masennuin siitä, että sopimustani ei jatkettu. Mutta ensi kesänä olen kuulemma ”oikein tervetullut takaisin”. Ei varmaankaan tarvitse luetella sitä kirosanakavalkadia, joka päässäni soi toistolla, kun vain ajattelenkin asiaa.

Töissä ollessa tuntui siltä, että olen tärkeä. Osa yhteiskuntaa. Teen jotain hyödyllistä muidenkin kuin itseni eteen. Ei tarvinnut pohtia, miten lääkitsisi tarveta tavata ihmisiä ja oppia uusia asioita. Tuntui siltä, että kuului johonkin ja oli arvostettu osa yhteisöä. Korttitalo romahti, kun pomo sanoi vastoin kaikkia kesän kehuja, vihjailuja ja lupauksia, että nyt ei valitettavasti jatkoa irtoa.

Älkää käsittäkö väärin. Minusta on ihanaa olla vauvan kanssa kotona. Se vain ei ole ihanaa, että sille ei näy loppua ja se jatko on toteutettava Sodankylässä. Ei ole paikkaa, mihin palata äitiyslomalta. Perhevapaista on vaikea nauttia, kun on jatkuvasti stressattava cv:n aukoista, omasta markkina-arvosta ja tulevaisuudesta. Olisin mieluusti sellainen äiti, joka palaa nopeasti työelämään eikä jää kotiin vuosikausiksi. Sitä mahdollisuutta ei vain ole.

 

Koska en saanut sopimukseeni jatkoa, palaamme talveksi Sodankylään. Tekisi mieleni sanoa, että muutto Damaskokseen tuntuisi huviretkeltä Sodankylään verrattuna. Elämä kutistuu 76 neliöön kuukausiksi. Ihmiskontaktit ovat vauva, oma mies, pari naapuria, neuvolan terkkari ja kaupan kassa.

Ovesta on turha astua ulos, sillä ulkona ei ole mitään. Vauvaa ei voi viedä 37 asteen pakkaseen, ellei halua tehdä vauvanmuotoista jäätelöpuikkoa. Lunta on niin paljon, että vaikka lapsi osaisi kävellä ja leikkiä itsenäisesti sitä ei voi päästää ulos, ellei tuikkaa takamukseen tangon päähän oranssia varoitusviiriä, jotta näkee missä kohtaa kaksimetristä hankea pentu mönkii. On niin kylmä, että ellei sähkönkulutuksesta tarvitsisi huolehtia, muuttaisin pakkasmakuupussin kanssa saunaan.

Pimeyttä on vaikea kuvitella, ellei ole koskaan käynyt pohjoisessa. Yöt ovat mustia. Päivät sinimustia. Parhaimmassa tapauksessa tummanharmaita. Tammikuussa kahden tunnin ajan on niin valoisaa, että näkee viedä roskat ulos ilman taskulamppua. Kun aurinko vihdoin huhti-toukokuussa nousee taivaanrannan takaa, on jo ehtinyt unohtaa, että se oli olemassa.

Kun sanon, etten halua mennä takaisin, moni huokaisee myötätuntoisesti: ”Onko se se pimeys?”. Silloin minua lähinnä säälittää. Silmät tottuvat pimeään. Pahinta on yksinäisyys.

 

Sen, että kaikki – valehtelematta tai liioittelematta aivan kaikki – ovat tuhannen kilometrin päässä sinusta, tuntee luissa asti. Yksinäisyys kietoutuu kaulan ympärille ja alkaa hitaasti, mutta varmasti, kuristaa. Kun ainoa seura ovat puolivuotias tyttö ja nukkuva kissa, yksinäisyys todella jäytää. Tuntuu siltä kuin joku pyrkisi ulos sisuksia nakertamalla.

Viime talvena yritin väkisin keksiä itselleni tekemistä, etten ravaisi vartin välein katsomassa kelloa. Tein ruokaa, leivoin, tiskasin, pyyhin pölyjä, järjestin vauvan vaatteita, luin kirjaa, kirjoitin. Odotin miestä kotiin, en vain siksi, että saisin kotiäitien usein kaipaamaa aikuista seuraa, vaan seuraa ylipäänsä. Jos vauva nukkui eikä kukaan vastannut puhelimeen, juttelin itsekseni, jotta kuulisin ihmisääniä. Tänä talvena voisin majoittaa vierashuoneeseen pari koditonta alkoholistia, jotta kuulisin muitakin ääniä kuin omani.

Kun mies oli pidempiä aikoja poissa työn vuoksi, olin tulla hulluksi. Olimme tytön kanssa neljä päivää loskan ja jään saartamina. Tiet olivat siinä kunnossa, etteivät maastoon sopivat vaunumme liikkuneet senttiäkään edes alamäkeen. Onneksi siskolla oli vapaapäiviä. Yhtenä päivänä puhuin hänen kanssaan lähes kolme tuntia videopuhelua. Oikeastaan pidin konetta suurimman osan vain auki, kun hän hääräili. Juttua ei riittänyt ihan kolmeksi tunniksi, mutta puuhailua kuunnellessa tuntui siltä kuin olisi ollut oikeaa seuraa.

Aivan turha tulla sanomaan, että samanlaista voi olla Helsingissäkin. Ei voi. Menepä Helsingissä vaunulenkille ilman, että näet tunnin aikana ainuttakaan ihmistä… Poroja ei lasketa.

 

Nyt, kun lähtöömme on vain kaksi viikkoa, ihmisille on tullut valtava kiire päästä vielä kerran näkemään vauva. Hössötys tuntuu niin tragikoomiselta, että välillä voisin todella itkeä ja nauraa yhteen ääneen. Haluaisin jokaista hätätapaamista sopiessani muistuttaa, että vauvalla on kultakalan muisti. Jouluna hän ei muista ihmistä, jonka näki viimeksi syyskuussa. Äidillä taas on norsun muisti. Muistan takuulla jokaisen puolivillaisen selityksen, miksi joulupukin maahan on liian pitkä matka.

Joka kerta, kun joku valittaa, että sinne pohjoiseen on niin ja näin monta kilometriä ja voi voi, kun teitä ei nyt sitten näe pitkään aikaan, tekisi mieli kaivaa pesäpallomaila povarista ja taputella kevyesti poskille. Olemme luonnollisesti kutsuneet kaikki kylään. Kummien kaimat ja naapurin koiratkin.

Sinä päivänä, kun näen jonkun etelässä asuvan ystävämme kolkuttelemassa oveamme, lupaan syödä, en vain hattua, vaan koko kerraston.

 

Kuulostaako masentavalta? En edes viitsi yrittää peitellä tai kaunistella totuutta. Kun ihmiset kysyvät varovaisella äänellä silmiin katsomatta, miltä tuntuu mennä takaisin Sodankylään, vastaan, että se tuntuu ”aivan hirveältä”. Jos kykenisin näkemään tilanteessa jotain hauskaa, nauraisin ilmeille, joita suorat sanat saavat aikaan. En minä jaksa valehdella tai keksiä asiasta ”jotain positiivista”, kuten monet kehottavat. Miksi vaivautua?

Muutto tuntuu hirveältä, koska se ei ole oma valinta.

Mieheni yritti vaihtaa työpaikkaa ja päästä etelään. Ei mitään mahdollisuuksia. Minä yritin saada jatkoa sopimukselleni, jotta olisimme voineet jäädä kotiin. Ei onnistunut. Pomon sanat, ”koita nyt kestää vielä yksi talvi siellä Sodankylässä, niin katsotaan sitten taas ensi kesänä”, tuntuivat niin pahalta, että minun oli pakko mennä vessaan itkemään kiukku pois ennen kuin pystyin jatkamaan töitä.

Ei minun oikeasti tarvitsisi edes päästä töihin. Kun vain saisi olla kotona. Siinä oikeassa kodissa. Ei jossain kämpässä 8 000 ihmisen pimeässä kylässä, porojen saartamana, keskellä lunta.

No, ainakin tämä tarkoittaa sitä, että itkuvirret pohjoisesta jatkuvat toistaiseksi… Määrittämättömän ajan.