Perhehelvettikerho

Nykyisessä kotikunnassani seurakunnalla on perhekerhomonopoli. Jos haluaa tutustua muihin lapsellisiin kahvikupposella, pitää myös niellä hallelujat. Menin perhekerhoon kuitenkin siinä uskossa, että touhu olisi edes näennäisen neutraalia. Tupsahdimme tyttöni kanssa keskelle jumalan kämmentä.

 

Sain raahattua itseni perhekerhoon ensimmäistä kertaa torstaina. Muutamat tutut olivat etukäteen vakuutelleet, ettei tarvitse tukehtua kunbayaan, vaikka se seurakunnan kerho onkin. Heti ovesta astuttuamme tupsahdimme tytön kanssa kuitenkin suoraan jumalan kämmenelle.

Lähtö kerhoon alkoi hirveällä kiireellä. Olin luovuttaa jo, kun raahasin vaunuja ne muutamat porrasaskelmat säilöstä päivänvaloon. Hökötys painoi kuin synti, mikä sopi päivän teemaan paremmin kuin nenä naamaan. Onneksi minulla oli naapuri apuna. Hän katsoi vauvan perään sillä aikaa, kun minä ähersin vaunujen kanssa. 

Jätin vaunut odottamaan käytävälle ja palasin sisälle päästämään naapurin siivouspuuhiin. Kaivoin vaunukopan, lampaantaljan ja tytön ulkovaatteet valmiiksi esille. Pakkasin laukkuun jotain kaikkien mahdollisten katastrofien varalta. Ulkopuolisesta näytti varmasti siltä, että varustauduin maailmanloppuun.

Syötin tytön ja tajusin, että vapisen nälästä itsekin. Aikaa lähtöön oli enää puolisen tuntia, mutta väkersin pikavauhtia muutaman juustoleivän ja lasin mehua tarjottimelle. Tyttö makoili sohvalla puoliunessa maitopössyissään.

Kiikutin välipalan olohuoneeseen. Söin ja katselin vuoroin koneelta Pilvikadun taloa ja vuoroin tyttöä. Vielä ehtisi perääntyä. Jäädä kotiin katsomaan sarjoja, siivoamaan ja torkkumaan tytön vieressä.

 

Kello lähestyi uhkaavasti yhtä. Tiesin myöhästyväni, mutta halusin välttää sen, että olisin ensimmäisenä paikalla.

Kerhotila on kivenheiton päässä kotoamme. Kävelisimme sinne minuutissa parissa. Otin itseäni niskasta kiinni. 

Pakkasin tytön ulkovaatteisiin, sujautin lampaantaljan koppaan ja tytön perässä. Puin itseni, heitin laukun olalle ja huikkasin kissalle heiheit. Käytävässä lastasin tytön vaunuihin. 

Myöhästyin vielä hieman lisää, koska en tajunnut vaunujen kanssa operoimisen olevan yhtä hankalaa kuin ryhävalaan työntaminen neulansilmästä. Aiemmin olin käynyt vaunulenkillä vain yhdessä mieheni kanssa. Kaksin kapistuksen ja tytön kanssa pallottelu on huomattavasti helpompaa.

Yksin kaksi porrasaskelmaa sisältä ulos tuntuivat ylivoimaisilta. Etenkin kun kyydissä oli tuttia lutkuttava nyytti, joka käynnistäisi paskamyrskyn yhdestäkin ylimääräisestä töyssystä. Selvisimme kuitenkin portaista, kun olin ensin ähertänyt kevätjuhlaliikkeitä useamman minuutin.

Matka kerholle sujui vaivatta, mutta perillä oli taas portaita. Päätin säästää itseäni ja jättää vaunut katoksen alle oven eteen. Nostin koppaan nukahtaneen tytön mukaani ja avasin oven.

 

Eteisessä oli hämärää. Jostain etäämpää kantautui muminaa, jonka tulkitsin lauluksi. Toivoin sen olevan vain ”Jänis istui maassa”.

Kurkkasin kulman takaa sinne, mistä arvelin äänen tulevan. Käytävän perällä olevasta huoneesta huiskutti mustatukkainen ja silmälasipäinen nainen. Hitto, minut on nähty. Enää en voisi perääntyä.

Laskin kopan lattialle naulakoiden eteen. Riisuin takin ja kengätkin, koska huomasin naulakon alla rivin vettä valuvia jalkineita.

Nappasin tytön mukaani ja hiipailin huoneeseen.

 

Pienellä sivupöydällä paloi kynttilä. Sen vieressä istui kaksi naista, jotka arvelin kerhon vetäjiksi, koska he toivottivat minut tervetulleiksi. Paikalla oli lisäkseni vain kaksi äitiä. Kummallakin kaksi lasta mukanaan.

Kaivoin oman tyttöni vaunukopasta lampaantaljan seasta ja riisuin ulkovaatteet. Menin istumaan sohvarinkiin tyttö kainalossani. 

Kun sain takalistoni penkkiin, ohjaajat kajauttivat komeasti käsileikillä höystetyn jumalan kämmenen. Lapset hihkuivat mukana. Toinen äideistäkin yhtyi lauluun.

Kirosin kaikki tuntemani perkeleet ja pyhimykset samaan syssyyn, vaikka yliluonnolliset olennot eivät olekaan minun juttuni.

 

Olin kaikesta huolimatta odottanut perhekerhoa. Mukavaa kahvi- ja rupatteluhetkeä muiden äitien kanssa. Ehkä joskus tulevaisuudessa leikkitovereita tytölle. En sunnuntaisaarnaa ja kimppua rukouksia. 

Naulitsin silmäni sylissä nukkuvaan pentuun. Yritin estää muita näkemästä sitä, että olin alkanut vaihtaa väriä. Pitikin mennä uskomaan, ettei seurakunnan kerhossa muka olisi minkäänlaista palvontaosuutta. 

Punersin harmista, koska tiesin, että perhekerhokertamme jäisi todennäköisesti viimeiseksi. Muiden lasten ja äitien tapaamisesta tulisi huomattavasti haastavampaa, mutta jos jatkaisin kerhoilua, tyttö olisi jo kolmivuotiaana täytetty perisynnillä. 

Kun olin lapsi ainut vaihtoehto isossakin kaupungissa oli seurakunnan kerho. Meidät lapset tungettiin niin täyteen Jeesusta, että aivot pursuivat korvista ulos. Pelkäsin pilvellä kököttävän henkiolennon näkevän pienimmätkin kolttoseni ja lähettävän Mikaelit ja Gabrielit katkomaan kaulani palkkioksi. Sama meininki huokui tästäkin kerhosta – catch them while they’re young…

Rukouksen ja Rakkauslaulun soljuessa taustalla ajattelin, miten minuun olisi mahdettu suhtautua, jos olisin saapunut paikalle vaikka huivi päässä. Olisivatko muut olleet yhtä vaivautuneita kuin minä.

Uskonnottomuus ei näy ulospäin, joten kukaan ei ota sitä huomioon. Uskonnottoman pitää kunnioittaa muiden uskoa, mutta uskovia ei vaadita kunnioittamaan uskonnottomuutta. Uskonnottoman pitää niellä Jeesus-, Muhammed- ja Buddhapuuronsa kiltisti mukisematta, koska muuten on paha ihminen tai vähintäänkin käyttäytyy huonosti.

Ja kun uskovat narauttavat jonkun uskonnottomuudesta alkavat sääliminen (”et pääse taivaaseen ja joudut elämäänkin ilman pelastusta”), syyllistäminen (”ateisteilla ei ole minkäänlaista moraalia”) ja lopulta käännytys heti, kun on löydetty se heikko kohta.

 

Onneksi toinen vetäjistä puhalsi pian kynttilän sammuksiin. Käytiin esittelykierros ja samalla vetäjä uteli, että onkos tytön ristiäiset jo pidetty ja missä. 

”Emme järjestä ristiäisiä”, toesin kuivasti.

Pieni hiljaisuus ja merkitsevä katse. Statukseni valkeni ainakin sille yhdelle ohjaajalle.

”No, mutta järjestättekö jonkinlaiset juhlat.”

”Kyllä, mutta Turussa. Suku on siellä”

Hauska ei sentään loppunut siihen. Sama ohjaaja tarjoutui ottamaan tytön minulta ja kehotti hakemaan kahvia. Kolme vanhempaa lasta istuivat jo äitiensä, pulliensa ja mehujensa kanssa pöydän ääressä. Toinen kerhon vauvoista löysi tiensä toisen vetäjän syliin.

Otin kahvia ja patonkia. Selvisi, että tunnen toisen naisen siskon ja toisen miehen. Pienet piirit. Alkuun juttelimme niitä näitä. Olin enimmäkseen hiljaa.

Kun sain kahvin ja patonginpalat alas, hain tytön takaisin syliini. Vauva tuntui ihmeellisen turvalliselta. Melkein kuin piilouduin sen taakse, vaikka seura vaikuttikin mukavalta ja olin jo toipumassa alkujärkytyksestäni. Haukuttiin Frööpelin palikoita ja tutkittiin kalentereja.

Ajattelin jopa, että voisin tulla toistamiseenkin. Ehkä puolisen tuntia myöhässä, jotta voisin tyylikkäästi skipata hallelujat vaivaannuttamatta itseäni ja muita.

 

Sitten toinen naisista käynnisti armottoman tilityksen appivanhemmistaan. Tykitystä kesti tunnin. Sen aikana nainen sai appipariskunnan kuulostamaan yhtä hilpeiltä kuin teekutsut kuin Sauronin ja Voldemortin seurassa. Anoppi oli muun muassa lukittautunut vessaan leikkaamaan perheen tytön hiukset vanhemmilta salaa.

Aloin taas vaihtaa väriä. Vetäydyin penkin päähän patterin viereen. Yritin kommentoida jotain ympäripyöreää mallia ”jotkut ihmiset vain ovat vähän hankalia” ja ”äitien ja poikien suhteet ovat usein monimutkaisia”. Kerhon vetäjätkin yrittivät vuorotellen vaihtaa puheenaihetta.

Onneksi puhelimeni pirisi. Sain miehen puhelusta syyn karata etuajassa. Puin tytön, pakkasin kamani ja yritin olla juoksematta ulos.