Pienen pienet unelmat
Pienen ihmisen vanhemman maailma kutistuu puolen metrin halkoon. Samalla toiveet, haaveet ja unelmat kutistuvat: saisinpa juoda edes yhden kupin kahvia rauhassa.
Joka ikinen aamu, jonka olen vauvan kanssa viettänyt, on vaatinut sen, että käyn lämmittämässä viileäksi haalistuneen kahvini uudestaan. Ensin olen kaatanut lämmintä sekaan pariin otteeseen. Sitten tulee jotain, vaikkapa keltainen suihku lattialle, vaipanvaihto, kiukunpuuska, väsy, jotain, mikä vaatii jakamattoman huomioni. Kahvi jää. Ja jäähtyy.
Kun on juonut sata uudelleen lämmitettyä aamukahvikupposta, alkaa kaivata lämpöä. Olisi mukavaa saada vain istua ja tuijottaa ulos ikkunasta höyryävää kahvia hörppien. Eikä juoksennella lentävien vellipullojen perässä joka siemauksen välillä.
Ehkä parin vuoden päästä sitten. Onneksi kyläreissuilla joku ottaa vauvan välillä syliin, niin kahvin saa juoda edes yhdellä kertaa lämmittämättä sitä uudelleen välillä.
Toinen asia, mitä huomasin kaipaavani, on hiljaisuus. Olimme taannoin mieheni kanssa viikonloppureissulla Jyväskylässä ilman vauvaa. Hotellihuoneessa hän nosti sormensa ilmaan ja sanoi: ”Kuuntele”. Ihmettelin, että mitäs tässä nyt kuunnellaan. Oletin kuulevani naapurihuoneesta äänekästä lisääntymistä, riehumista kadulta tai jotain muuta kuuntelemisen arvoista, kunnes tajusin, että oli aivan hiljaista. Kukaan ei kiljunut, örissyt, paukuttant lelua lattiaan tai edes jokeltanut.
Vauvan juttelu on pääasiassa todella suloista, mutta jostain kumman syystä pikkuisemme ääntely menee ajoittain norjalaista kirkonpolttoheviä pidemmälle. Jos ääntely yhtään yltyy, pitää alkaa jättää ilmoituslappusia kerrostalon ilmoitustaululle: ”Pahoittelemme asunnosta kuuluvaa mölinää. Meillä on kuusikuinen vauva, joka harrastaa raskasta metallimusiikkia…”
Olen myös huomannut kuuloni heikantyneen vauvan syntymän jälkeen. En enää kuule kunnolla, jos joku huutaa minulle toisesta huoneesta tai kiuskaa korvaan. Melusta on vaikea erottaa yksittäisiä ääniä.
Jokainen vanhempi unelmoi kunnollisista yöunista enemmän kuin mistään muusta. Viime yönä nukuin kaksi pätkää. Heräsin kuudelta, kun vauva alkoi jutella ja leikkiä sängyssään. Kun olen vauvan kanssa yön kaksin, nukun koiran unta. Toinen silmä auki ja korvat höröllä. Käytän korvatulppia, koska ilman niitä nousisin ylös joka rasahduksesta. Viime yönä nousin viidesti tulppaamaan vauvan suun.
Pikkulapset eivät todellakaan ole rauhallisia ja suloisia nukkujia, vaikka mainoksista, elokuvista ja omista hyväuskoisista fantasioista sellaisen käsityksen saakin. Omani raapii matkasängyn verkkoseiniä, potkii tasajalkaa, nyyhkii, mölisee ja jokeltaa. Ja on silti täydessä unessa! Olisi erittäin mielenkiintoista tehdä tutkimusmatka vauvan pään sisään hänen nukkuessaan.
Yöunet jäävät olemattomiksi senkin vuoksi, että on aivan mahdotonta mennä vauvan kanssa samalla kellonlyömällä höyhensaarille. Päivän aikana kertyy tonneittain asioita, joita ei voi tehdä vauvan pyöriessä jaloissa. Tiskit, vaatteiden viikkaaminen pyykkinarulta kaappiin, ruuanlaitto, jopa kynsien leikkaaminen on usein hoidettava vasta, kun vauva on nukahtanut. Iltateekin on kiva nauttia rauhassa.
Kello on helposti 11, kun pääsee itse peiton alle. Ja aamulla noustaan ylös kuudelta, jos käy tuuri. Jos ei käy, ensimmäisen kerran sängystä ponkaistaan kolmelta.
Elämä on tietysti tuhannesti helpompaa, kun vanhempia on kaksi. Silloin voi ottaa iltapäivätorkkuja, käydä yksin kaupassa ja vuorotella aamuheräämisten kanssa.
Olen myös huomannut, että minua ei sureta ollenkaan tyrkätä vauvaa vartiksi kaverin harteille tehdäkseni jotain pientä. Tyttö pukee sädekehän välittömästi päästessään vieraiden seuraan. Kyllä minustakin olisi hauskaa saada järkevät aikuiset sekaisin pelkällä hampaattomalla hymyllä.
Siitä huolimatta, että unelmoin hiljaisuudesta, lämpimästä kahvista ja katkeamattomista kaksitoistatuntisista yöunista, en kaipaa elämää ilman vauvaa. Pikkuisen kanssa oppii myös iloitsemaan ihan pienen pienistä asioista. Koska vauvalle aivan kaikki arkiset itsestäänselvyydet tapahtuvat jossain vaiheessa ensimmäistä kertaa, oppii itsekin näkemään maailman uusin silmin.
En olisi osannut kuvitellakaan riemuitsevani siitä, että tyttö oppii ryömimään. Nauttii sielunsa kyllyydestä ensimmäisestä kerrasta hyppykiikussa. Keksii, että vesi roiskuu, kun sitä läpsyttää. Pistää pullon, nokkamukin, hammasharjan tai lusikan itse suuhun oikein päin. Tai vain hymyilee.
Monen mielestä aaltojen pauhu, valaan laulu tai kissan kehräys ovat maailman kauneimpia ääniä. Minusta mikään ei ole ihanampaa kuin kuunnella ja katsella nauravaa vauvaa. Nykyisin hauskinta on, kun keksin uuden tavan naurattaa pikkuista.
Seuraavaksi ajattelin kuitenkin lämmittää kahvini vielä toistamiseen.