Raskauden arvet

Lilyn toimitus haastoi kehumaan omaa ulkonäköä. En ole koskaan ollut sinut ulkonäköni kanssa eikä raskaus todellakaan imarrellut kroppaani, mutta yritän silti. 

 

Olen vakuuttunut siitä, että jokainen nainen kärsii jonkinlaisesta ulkonäkökompleksista jossain vaiheessa elämäänsä. Muiden ulkonäölle olen viitannut kintaalla, mutta omaani olen suhtautunut kauniisti sanottuna pakkomielteisesti. Olen käytännössä inhonnut peilikuvaani aina.

Kauan ennen raskautta ja sen aikanakin ajattelin, että viimeistään lasten saaminen tuhoaa naisen ulkonäön. Nuoruus ja kauneus katoavat, kun vatsa alkaa pyöristyä.

Positiivinen testi tuntui sanovan: tässä se elämä nyt oli. Toivottavasti minua rakastetaan ruttuisenakin.

 

Ennen

Raskauden alussa osallistuin Joutsenmerkin kampanjaan luonnollisen kauneuden puolests. Minun piti esiintyä taidenäyttelyä ja kirjaa varten valokuvassa luonnonkauniina – suomeksi sanottuna siis meikittä.

Yllätyin siitä, miten paljon se minua ahdisti. Arvoin vielä seistessäni kotiovella takki niskassa, lähdenkö kuvaukseen vai en. Olin jäädä kotiin, mutta päätin, että jos minusta kerta tulee äiti, on oltava rohkeampi. En saa antaa ulkonäköpaineille valtaa. Menin kuvaukseen, mutta se ei poistanut ulkonäköhuoliani.

Raskauden alussa turposin kuin pullataikina extrahiivalla. Kroppa keräsi nestettä ja kasvoni pyöristyivät. Se sai silmäni ja suuni näyttämään pienemmiltä. Ne ikään kuin upposivat kasvojen sisään. Posket muistuttivat enemmän vauvan kuin aikuisen poskia.

Iho oli välillä hyvässä kunnossa. Välillä taas näppyläinen kuin murrosikäisellä. Toisella kolmanneksella kokeilin uutta kasvovoidetta ja sain elämäni allergiakohtauksen. Silmät turposivat lähes umpeen. Kasvoni punoittivat. Ihossani ei ollut ainuttakaan kohtaa, joka ei olisi ollut polttavien näppylöiden peitossa. Iho kuitenkin parani paremmaksi kuin aikoihin.

Suhtauduin lopulta kasvojen muutoksiin yllättävän rauhallisesti. Kiinnitin paljon enemmän huomiota painon nousuun.

 

Ennen raskautta painoni vaihteli 58 ja 62 kilon välillä. Painoni nousi hujauksessa 4 kiloa. Sen jälkeen muutaman neuvolakäynnin ajan painonnousu mitattiin grammoissa eikä kiloissa. Kävin pitkillä kävelylenkeillä pitkälle syksyyn, kunnes selkäni petti.

Tyydyin kontrolloimaan syömistäni. Piti syödä terveellisesti, etten tottuisi mässäilyyn, ja että vauva saisi muutakin rakennusainetta kuin rasvaa. En halunnut synnyttää suklaapupua. Söin kasoittain lisäravinteita: D-vitamiinia, kalsiumia, rautaa ja runsaasti muita vitamiineja. Kuusikin pilleriä päivittäin.

Vasta viimeisellä kolmanneksella luovutin. Ajattelin, että kaiken kivun lisäksi en jaksa enää laskea kaloreita. Jos haluan syödä suklaata, syön.

Todellakin söin. Välillä ostin kolme eri makuista patukkaa ja söin kaikki jo kotimatkalla. Muutamaan otteeseen kiskaisin kokonaisen levyn valkosuklaata yhdeltä istumalta hyvän leffan tai kirjan kaveriksi. Enkä enää käynyt lenkillä. Pian sisäreiteni tervehtivät toisiaan pikkuisen liian tuttavallisesti.

Silti laihduin loppuraskaudesta. Kiloja tuli lopulta 14. Painoin ennen synnytystä 74 kiloa ja rapiat.

 

On vaikea kuvailla sitä, miltä venyvä iho tuntuu. Hieman siltä kuin olisi juuri ratkeamaisillaan, mutta pysyy kuin pysyykin kasassa. Minulla ei ollut makkaran makkaraa vyötärölläni ennen kuin tulin raskaaksi. Sattuu, kun litteä vatsa pyöristyy kummuksi. Omasta mielestäni vatsani oli valtava, mutta monelta se meni ohi. Jättisuuri talvitakki kätki kummun niin hyvin, että minulle tarjottiin metrossa istumapaikkaa vain kerran.

Kaikkein eniten kammosin raskausarpia. Hävettää myöntää, mutta näin niistä painajaisia. Unessa olin kauttaaltaan sinipunaisten juovien peittämä. Heräsin hikisenä ja kauhusta huohottaen. Minulla oli jo ennestään arpia alaselässä ja rinnassa. Sain ne, kun paranin bulimiasta ja painoni nousi nopeasti yli 10 kiloa. En todellakaan halunnut yhtä ainutta lisää.

Alusta asti rasvasin ihoani öljyillä ja erittäin kuivan ihon rasvoilla vähintään kahdesti päivässä. Iho pysyi pitkään hyvänä.

Viimeisen kuukauden aikana lantiolle ja vatsaan ilmestyi sikinsokin sinertäviä juovia. Vanha, pitkä ja ruma leikkausarpikin venähti ja tikkien paikat tulivat näkyviin. Arvet olivat lopulta ainut muutos, jota itkin.

 

Raskaus ei kuitenkaan ollut pelkkää alamäkiluisua. Hiusten ja kynsien kasvu nopeutui. En ole koskaan aiemmin joutunut leikkaamaan kynsiäni. Ne katkesivat ja liuskottuivat. Raskaus sai myös onnettomat valkoiset ripseni kasvamaan.

Viimeisen kahden kuukauden aikana otin hieman pakkia, sillä päätin alkaa meikata ja laittaa hiukseni päivittäin. Ajattelin, että äitinä minulla ei enää ole aikaa näyttää kauniilta, joten panosta nyt. 

 

Jälkeen

Minulla oli vain kahdenlaisia ja infernaalisen epärealistisia ”kokemuksia” raskaudesta palautumisesta: Hollywood-tähdet, jotka säkenöivät pitkinä ja hoikkina 2 kuukautta synnytyksen jälkeen ja muutamat etäiset tutut, jotka nappasivat pysyvästi 10-20 kilon lisälastin.

Ensimmäiseen minulla ei olisi minkään valtakunnan mahdollisuuksia, sillä en ollut ennestäänkään pitkä ja säkenöivä eikä minulla olisi halua tai mahdollisuutta personal traineriin tai nannyyn, joka hoitaisi jälkikasvuni, kun itse polkisin pyörää tai hakkaisin säkkiä. Jälkimmäisen kohtalon uskoin voivani välttää, vaikka 14 kiloa tuntui ajoittain niin pakahduttavalta, että itku nousi kurkkuun.

 

Jälkitarkastuksessa viikko sitten painoin 65,7 kiloa. Mittanauha näyttää vyötärönympärykseksi 82 senttiä, kun se ennen raskautta oli paksuimmillaan 74 senttiä. Annan itselleni armoa ja ajattelen, että ihan hyvä alku. Pahemminkin voisi olla.

Peilikuva näyttää silti mielestäni pahalta. En ole omistanut kokovartalopeiliä pitkiin aikoihin, mutta hankin sellaisen puolisentoista viikkoa sitten. Välillä peiliin katsominen oksettaa. En voisi kuvitellakaan katsovani itseäni alasti peilistä. Reidet hinkkaavat yhteen. Näen selluliittia muuallakin kuin vain unissani. Vatsassa on makkara jos toinenkin. Napa on venähtänyt ja iho kirjava.

Ajoittain kuitenkin tuntuu siltä, ettei peli ole täysin menetetty. En imetä enää, joten viimeisten kilojen karistaminen vaatii työtä. Uskon kuitenkin, että pääsen entisiin mittoihini ainakin jollain aikavälillä. Kuntoilen enemmän kuin ennen raskautta, koska minulla ei ole juuri muuta tekemistä. 

Suurin haasteeni on se, että raskaus lisäsi ruokavaliooni reippaasti enemmän sokeria kuin olisin halunnut. Toisaalta en ole käyttänyt pisaraakaan alkoholia vuoteen. Jotain hyvääkin siis.

 

Ihoni ei ole palannut normaaliksi. Se muistuttaa edelleen enemmän keskenkasvuisen kuin aikuisen ihoa. Erotuksena se, että silmien alle lankeavat varjot johtuvat ihan erilaisista aamuyöhön jatkuneista bileistä kuin aiemmin.

Poskeni ovat kaventuneet ja poskipäät alakavat tulla esiin. En ole enää yhtä pahasti turvoksissa kuin raskauden aikana. Ripseni ovat pysyneet pitkinä, sillä en todellakaan ehdi enää sutia niihin ripsiväriä aina edes viikoittain. Samoin kynnet, vaikka se ei enää olekaan yksinomaan hyvä asia. Leikkaan kynnet kahdesti viikossa, etten raapisi vauvaa.

Hiukseni ovat kulahtaneet ja kuivuneet. Latvat ovat eri väriset kuin juuret: vaaleat ja kellastuneet, vaikken ole värjännyt hiuksiani yli vuoteen. En halua leikata pitkää tukkaani, joten yritän löytää kampaajan pelastamaan sen, mitä pelastettavissa on. Hiukseni kuitenkin kihartuvat nykyisin kauniisti. 

Vaikka kasvoni ovat muuttuneet enkä näytä siltä, miltä haluaisin, jäti raskaus jotain hyvääkin. Näytän iloisemmalta. Hymyilen enemmän. Vauva osaa jo hymyillä oma-aloitteisesti – ja paljon. On mahdotonta olla hymyilemättä takaisin.

 

Arvet jäivät. Ensin surin niitä. Sitten ryhdyin toimeen. Olen rasvannut niitä öljyillä, voiteilla ja Kelo-cotella. Ehkä viirut ovat aavistuksen vaalentuneet, mutta ne kuitenkin istuvat syvässä vatsassa ja lanteilla. Voi hyvin olla, etten enää koskaan esiinny bikineissä.

Ulkoisia muutoksia selvemmin tunnen kroppani muuttuneen sisältä. En tunnu samalta kuin ennen. Tunnen, etteivät kaikki sisuskalut ole samalla paikalla kuin aiemmin. Alavatsa kipeytyy herkästi. Vaikka miten rutistelisin lantionpohjan lihaksia, vessaan on välillä juostava vauhdilla, jolla pieksisi steroideilla parannellun olympiakilpurin.

 

Pahin maalailemani kauhuskenaario ei kuitenkaan toteutunut. Elämä ei ole ohi. Pidän itseäni edelleen saman arvoisena kuin ennenkin. En ehkä ole saman näköinen kuin ennen, mutten silti ole ruma. Olen aika hyvä tällaisena kuin olen. Ehkä parempikin.

Nuoruus on mennyt, mutta eri tavalla kuin ajattelin. Olen aina ollut vastuuntuntoinen, mutta voin silti sanoa, että synnytys kasvatti minusta aikuisen yhdessä yössä. Heikkoina hetkinä suren sitä, mikä on mennyt. Annoin sen kuitenkin mielelläni.

Se, mikä on kauneinta minussa, ei enää löydy peiliä tutkimalla. Sen voi nostaa syliin. Se hymyilee takaisin, vaikka takaisin katsoisi virtahepo.