Terve taas posliinialttari
Kuvittelin pahoinvoinnin loppuneen alkuraskauteen. Mitä vielä. Nyt se vasta alkoi. Pahoinvointi on piinaavaa, koska entiselle bulimikolle oksentamisesta tulee helposti rutiini.
En ole nukkunut kolmeen yöhön. Sisuksia polttelee. Keskittyminen on vaikeaa. Syöminen ei tahdo onnistua kuin aivan pienissä erissä. Koko ajan oksettaa. Yritän silti välttää oksentamista viimeiseen asti.
Raskauden alkuvaiheessa oksentelin iloisesti aamut illat, mutta pahoinvointi ei ollut jatkuvaa. Nyt pelkkä ruuan ajatteleminen saa voimaan pahoin. Tunne on tuttu, vaikka bulimiasta on aikaa noin 10 vuotta. Tiedätte varmaan sanonnan ”vanha suola janottaa”. Se toimii tässäkin. Vanhaan tuttuun lipsuu helposti.
Vaarallisinta tilanteessa on se, että en omasta mielestäni ollut kovin sairas missään vaiheessa. Pituutta varteen mahtui pari milliä päälle 165 senttiä ja kiloja 43.
Painoindeksi käväisi alle viidessätoista. Ihoni oli läpkuultavan valkoinen. Hiukset rapisivat ja taittuivat kuin kuivat oksat. Kynnet eivät kasvaneet. Välillä ikenet vuosivat verta. Mutta se oli ihan normaalia. Kaikkeen tottuu.
Kuulostaa absurdilta, mutta bulimian vuoksi yritän koko ajan pitää huolen siitä, etten raskaudenkaan aikana syö liikaa tai innostu ahmimaan mielettömästi. En halua kiloja yhtään enempää kuin on tarpeen. Tiedän laihduttamisen lipsuvan herkästi kontrollistani. Siksi yritän välttää sitä.
Samasta syystä yritän välttää oksentamista, vaikka se saattaisi helpottaa polttavaa oloa. En halua ottaa sitä riskiä, että oksentamisesta tulisi taas rutiini, joka sujahtaa päivän muihin askareihin petollisen luontevasti.
Sairastuminen tapahtuu niin ovelasti, ettei sitä huomaa itsekään ennen kuin on liian myöhäistä. Liian myöhäsitä on siinä vaiheessa, kun oksentamisesta alkaa nauttia. Ihan kuin painaisi katkaisijasta valot pois. Vintti pimenee. Normaalit ja epänormaalit asiat sekoittuvat niin, ettei niitä enää erota toisistaan. Ihan kuin pimeässä ei erota värejä.
Minun ei missään vaiheessa tarvinnut työntää sormia kurkkuun tai nähdä vaivaa oksentamisen eteen. Se onnistui pelkkien vatsalihasten voimalla. Lopulta oksennus tuli lähes hallitsemattomasti. Pelkällä tahdonvoimalla.
Muistan, kun hotkin 8 mandariinia putkeen muutamassa minuutissa. En ehtinyt edes polvistua posliinialttarille, kun hedelmät jo suhahtivat ruokatorvea väärään suuntaan. Ne päätyivät keittiön lattialle ja lavuaariin.
Kerran söin litran suklaajäätelöä ja megapussin sipsejä yhdellä rykäisyllä. Tyhjensin vatsalaukkuani kolme varttia. Ei siinä ole mitään tervettä. Bulimia vain oli silloin niin normaalia, että minun on vieläkin erikseen sanottava itselleni: ”Se on sairaus”.
Raskauden aikana oksentamiseni ei eroa hirveästi bulimiaoksentamisesta. Se on juuri tuollaista. Lähes täysin hallitsematonta. Ero bulimiaoksentamiseen on kuitenkin vielä selvä. Nyt oksentaminen tuntuu vastenmieliseltä eikä se ole seurausta ahmimisesta.
Tiedän kuitenkin, miten helposti kaikki hämärtyy. Ajattelen, että olen turvassa niin kauan kuin vältän oksentamista viimeiseen asti.
Lisää polttavan unettomia öitä on siis luvassa. Olen kuitenkin ennemmin väsynyt kuin sairas.