Tuossa äidissä on jotain vikaa
Olen neljättä viikkoa töissä. Isä on ollut tytön kanssa kotona saman verran. Minua naurattaa sävy, jolla mieheni lapsenhoitoon suhtaudutaan. Ja vastaavasti hämmästely, jota minä saan osakseni. Olen äiti, joka hylkää lapsensa työn vuoksi. Siinä on aivan varmasti jotain vikaa. Todennäköisesti se syö pikkuvauvoja välipalaksi, koska ei ole omansa kanssa kotona.
Miten sinä maltat olla töissä etkö kaipaa kotiin, on minulta kysytty sata ja yksi kertaa viimeisen kolmen viikon aikana. En ole enää aikoihin jaksanut keskittyä vastaamaan tai kuuntelemaan varovaista (tai vähän vähemmän varovaista) ihmettelyä. Keskityn pohtimaan sitä, että aikalailla jokainen ihminen näyttää kalalta, kun silmät ovat pullahtaa ulos kaikesta siitä hämmästyksestä, kun kerron, että minulla on pieni vauva kotona samalla, kun olen itse töissä.
Vastaan epämääräisesti, että tottakai kaipaan kotiin, mutta jonkun perheenjäsenen on käytävä töissä, ja meillä se olen nyt minä. En jaksa taustoittaa monimutkaista syyvyyhtiä, jonka vuoksi minä olen töissä ja vauvan isä kotona.
Toiseksi yleisin kysymys kuuluu, kuka vauvaa hoitaa, kun minä olen kotona. Minua huvittaa se, että pitää muistuttaa aikuisia ihmisbiologian perusteista. Lapsi ei syntynyt neitseellisesti. Enkä ole hermafrodiitti, joka kykenisi hankkimaan lapsia yksin. Enkä ole käynyt keinohedelmöityksessäkään.
Vauvalla on toinenkin vanhempi. Isä, kuten useimmilla lapsilla on. Tämä tapaus sattuu vieläpä olemaan läsnä, kuten yllättävän monet isät ovat. Ihan vapaasta tahdostaankin vielä. Vaikka vauvojen isistä puhutaankin siihen sävyyn, että heille vauvan kanssa oleminen tuntuu talikolta peräpäässä.
Kolmossijalle pääsee ihmettely siitä, miten uskallan jättää vauvan isän kanssa kotiin. Sitä ei kuule usein, mutta lausahduksen pitäisi saada ykkössija ja kunniamaininta päälle, koska oikeasti. Vauva oman isänsä kanssa. Ihan yksin. Pässinselvä heitteille jättö. Sosiaalihuoltovalmista kauraa koko perhe. Jos ette ole jo tehneet lastensuojeluilmoitusta, niin tehkää se nyt herran tähden. Heti! Lapsen henki, terveys ja vähintäänkin muodikas pukeutuminen on vaarassa, kun äiti on töissä. Ja isä kotona. Siis ISÄ. KOTONA. YKSIN. VAUVAN KANSSA. Apua… Todennäköisesti ennen kylpyä isä tamppaa vauvasta suurimmat pölyt, heittää sen sitten rumpuun pyörähtämään, minkä jälkeen ripustaa korvista narulle ja tuikkaa tutin suuhun.
En yhtään ihmettele, että isät karsastavat kotiin jäämistä, kun heistä ajatellaan ilman minkäänlaista pätevää todistusaineistoa, ettei heistä ole oikeaksi vanhemmaksi. Korkeintaan äidin apukätösiksi, joilla voi nostaa painavia juttuja miinus vauva. Kauppakasseja ehkä. Mutta ei sitä vauvaa!
Minua huvittaisi, ellei se olisi niin surullista, miten hämmästyneinä ihmiset ottavat vastaan tiedon, että mieheni hoitaa omaa lastaan ja vieläpä yksin. Vauvan kanssa kotona oleva isä on sankari, vaikka tekee sitä, mihin aivan jokainen ihminen pystyy. En missään nimessä vähättele mieheni suoritusta. Hän on loistava lapsen kanssa. Vauvan silmistä paistaa ihailu. Tyttö kiljuu riemusta tai vähintään hymyilee aina isänsä nähdessään.
Moni myös toteaa tomerasti: ”hyvä, että hoitaa. Niin kuuluukin.” Siis samaan sävyyn kuin todetaan rikollisen pitkästä vankeustuomiosta: ”sai ihan ansionsa mukaan”. Tietysti hoitaa. Miksi siitä pitää tehdä numero? Ei vauvan hoitaminen ole ristin raahaaminen Golgatalle tai Normandian maihinnousu, vaikka siitä samaan sävyyn joskus puhutaankin.
Minusta olisi toki hirveän ihanaa olla koko ajan kotona vauvan JA isän kanssa. Ei ole kovin mukavaa painaa 9 tunnin työpäivää ja nähdä tyttöä vain iltaisin ja viikonloppuisin, mutta joskus todellisuus lämii märällä nahkahanskalla pisin poskia. Asian kanssa pystyy elämään, kun tietää sen olevan vain väliaikaista.
PS. Seuraavassa jutussa nimiäistunnelmia!