Tuuppijoiden kaupunki

Helsingissä ihmiset katsovat ja kävelevät toistensa läpi. Missään toisessa Suomen kaupungissa ei tönitä yhtä innokkaasti.

 

Liukuportaissa, tavallisissa portaissa, käytävillä, kaupoissa, jonoissa, tiskeillä, kadulla. Joka paikassa ihmiset tönivät ja tuuppivat. Ohi mahtuisi varmasti töytäisemättäkin. Sitä kuuluisaa omaa vuoroakin voisi joskus odottaa. Ympärilleen saa katsoa. Helsingi vain taitaa olla liian suuri kaupunki siihen, että ihmiset todella näkisivät toisensa.

Olen lopen kyllästynyt siihen, että saan jatkuvasti kaupungilla liikkuessani pelätä tulevani tallatuksi. Tässä vaiheessa kömpelyyden aste on sitä luokkaa, etten enää pujahda ketterästi pois alta. Olen sen verran pienikokoinenkin, että minusta selviää läpi suhteellisen pienellä vaivalla. Kanssaihmisen tönäistessä en enää välttämättä pysy pystyssä, ellen saa jostain kiinni.

Tänään se viimein tapahtui. Metron laiturilla nainen käveli suoraan ylitseni.

Näin sivusilmällä jonkun tulevan kohti. Kun tajusin naisen tulevan suoraan päin, en enää ehtinyt pois alta. Horjahdin.

Metro pysähtyi samalla sekunnilla. Sain tukea oranssista seinästä. Nainen pyysi päin katsomatta pikaisesti anteeksi ja pinkoi sisään vaunun ovesta. Minua kylmäsi. Muutamaa sekuntia aiemmin tapahtuessaan töytäisyllä olisi voinut olla ikävät seuraukset. Ei olisi ollut mitään, mistä ottaa kiinni.

 

Metro oli tupaten täynnä. Jalkojani ja selkää särki. Läheltä piti -tilanteen jälkeen sydän löi vähän tavallista tiheämpään. Laukku ja vatsa painoivat. Yhden pysäkinvälin jälkeen tunkkaisessa ilmassa alkoi huimata. Etsin katsekontaktia istuviin ihmisiin. Jos vaikka joku penkeillä istuvista rotevista herrasmiehistä tarjoaisi paikkaa. En saanut kiinni kenenkään katseesta.

En kehtaa pyytää istumapaikkaa, sillä joutuisin joka kerta erikseen selittämään olevani raskaana. Olen aivan loppusuoralla, mutta vatsani on pieni – ja talvitakkini suuren suuri. Olen myös huomannut, ettei raskausselitys aina herätä vastakaikua. Jotkut vain katsovat hölmistyneinä päin kuin katsoisivat tyhjää. Toiset inttävät vastaan.

Vihdoin Kalasatamassa vapautui yksi paikka. Se oli minusta aika kaukana, mutta tällä kertaa kävi tuuri. Noin 40-vuotias, vaalea nainen oli huomannut kuikuiluni ja ”varasi” paikan minulle. Hymyilimme toisillemme. Onneksi näitäkin ihmisiä on yleensä ainakin yksi metrovaunua kohden.

 

Olen kuukausien madellessa huomannut, että jos joku joskus raskaana olevalle paikkaa pyytämättä tarjoaa, se on juuri noin 30–45-vuotias nainen. Johtuukohan tämä siitä, että monella sen ikäisellä odottavana liikennevälineissä seisomisen tukaluus on tuoreessa muistissa?

Ikävä yleistää, mutta muutaman kuukauden kokemuksen mukaan miehet ja alta 3-kymppiset kulkevat laput silmillä. Katsovat läpi.

Vanhemmat naiset taas usein saarnaavat, syyllistävät ja valittavat: ”Sinä olet nuori. Voit hyvin seisoa.” Tehdä tai olla tekemättä ylipäänsä ihan mitä hyvänsä heille mieleen juolahtaa, koska kohteena oleva henkilö on tietyn ikäinen. Koska en ole hirveän hyvä ihminen, nautin siitä, että saan opettaa käytöstapoja epäkohtelijaille tiuskijoille.  Se vain tuntuu olevan turhaa puuhaa. sen lisäksi, etteivät he näe, myös kuulossa ja ymmärryksessä on usein häikkää. Olen moneen otteeseen pysähtynyt miettimään, onko kyse lopulta sittenkään iästä. Kai jotkut vain ovat häijyjä. Se ei kuitenkaan ole luonteenpiire, jota voisi katsoa sormien läpi.

Asioita voi pyytää ja asioista voi huomauttaa ystävällisesti siitä huolimatta, että pyynnön kohde on tuntematon ja todennäköisyys sille, että häneen törmää tämän kokoisessa kaupungissa toistamiseen, on häviävän pieni. Sen verran ihmisiltä voi vaatia, että edes katsoisivat ympärilleen näkisivät toisen ihmisen vaikka sen yhden kriittisen sekunnin ajan, kun jonkinlaisessa kanssakäymisessä ollaan.

 

Moni on lupaillut minulle, että Lapissa ihmiset ovat huomaavaisia ja ystävällisiä. Toivon sitä entistä enemmän, sillä olen melko täynnä pääkaupunkia.

Vaikka huomaavaisuuden aste ei Sodankylässä toteutuisikaan toivomallani tavalla, 0,76 ihmistä neliökilometriä kohden, julkisen liikenteen olemattomuus ja pelkkä läänin määrä ehkä takaavat sen, että kaadun korkeintaan liukastuessani poron jätöksiin.

Se voi tapahtua jo tänä lauantaina. Muuttoon on enää pari hassua päivää!