Yksin kotona

Olen ensimmäistä kertaa koko päivän yksin uudessa kodissa. Tykkään omasta seurastani, mutten tiedä, miten kauan, sillä se on määräämättömän ajan ainut seura, mitä on tarjolla. En tunne vielä ketään, jonka voisin kutsua kahville keskellä päivää. Toivoin eilisen synnytysvalmennuksen tuovan ratkaisun. Valmennus on kuitenkin järjestetty niin, että ”äitiystävien” saaminen on lähes mahdotonta.

 

Olen ollut vasta muutaman tunnin yksin, mutta mökkihöperöys alkaa jo iskeä. Kohta laatikot on purettu, tavarat järjestetty ja asunto siivottu (taas kerran).

Äitini saarnasi minulle koko viikonlopun, että katso nyt siellä synnytysvalmennuksessa, jos voisit edes johonkin toiseen tulevaan äitiin tutustua. Totesin, etten suostu kaveeraamaan ihmisen kanssa vain, koska hän on samankaltaisessa tilanteessa itseni kanssa. Pitää olla jotain yhteistä, sellaista samanhenkisyyttä. Ajattelin kuitenkin, että synnytys- ja perhevalmennus on ainut tilaisuuteni tavata nopeasti muita ihmisiä, joista jonkun kanssa voisi jopa löytää yhteyden.

Valmennus on kuitenkin järjestetty niin, ettei siellä kehenkään tutustu. Tilaisuuksia jutella muiden kanssa ei ole. Istuimme ringissä neuvolan videoneuvotteluhuoneessa pariskunnittain. Meitä oli 5 paria ja yksi nainen, jonka mies oli töissä. 

Esittelykierroksella jokainen kertoi nimensä ja lasketun ajan. Kaikille oli tulossa ensimmäinen. Seuraavat kaksi tuntia ja vartti istuttiin hiljaa, kuunneltiin terkkaria ja katsottiin dvd. Tauolla naiset kipittivät jonottamaan odotusaulan vessaan puolisot vanavedessä. 

Jos tilaisuus olisi ollut erilainen ja tarjonnut jotain luonnollisia seurustelumahdollisuuksia, johonkin pariskuntaan olisi voinut tutustua. Kaikki vaikuttivat ihan tavallisilta, perusmukavilta pariskunnilta.

Alkuun terkkari totesikin, että yksi valmennuksen tarkoituksista on se, että samassa tilanteessa olevat perheet pääsevät tapaamaan toisiaan. Mutta mitä hyötyä on tapaamisesta, kun se ei sisällä minkäänlaista kanssakäymistä?

 

Jos saisin itse järjestää synnytysvalmennuksen, tekisin siitä huomattavasti vuorovaikutteisemman tapahtuman. Jokin ryhmätehtävä äideille ja isille erikseen voisi rikkoa jään. Ehkä pelkkä kahvikupposten äärellä pidetty tauko ohjauksen välissä auttaisi.

Kun kaikki istuvat hiljaa ringissä ja terkkari kysyy jotain, kaikki istuvat edelleen hiljaa ringissä. Joku ehkä takertuu puolisoon entistäkin tukemmin ja siirtää silmänsä visusti lattiaan. Minä ainakin.

Ihmisiin tutustuminen on kauhean vaikeaa, kun ei ole mitään, mihin tarttua. En minä osaa aloittaa keskustelua tuntemattoman kanssa siitä, mitenkäs sinun raskautesi on mennyt ja kumpis teille on tulossa. ”Onpas ilmoja pidellyt”, ei toimi sekään.

Se on kai tämä sisäinen varsinaissuomalaiseni, mutta keskustelun aloittaminen ilman luontevaa ja sopivan ei-henkilökohtaista aihetta, on vaikeaa. Tiedän, että oma-aloitteisuus ja rohkeus varmasti palkitsisivat, mutta ainakaan vielä en ole saanut kerättyä  tarpeeksi kumpaakaan. Hassua, miten vaikeaa ihmisiin tutustuminen voi olla! 

Ehkä sitten ensi kerralla torstaina. Jos taukoa luennoinnin välissä olisi vaikka hieman enemmän kuin se 5 minuuttia vessakäyntiin. Mies on ainakin töissä koko illan, joten valmennukseen on mentävä yksin. Kun turvaverkkoa ei ole, pitää hypätä tuntemattomaan.

 

 

En onneksi vielä koe mitään paniikkia. Yksin oleminen ei varsinaisesti haittaa minua. Olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Enkä koe olevani yksinäinen – vielä. Toistaiseksi Facebook, skype ja kissa täyttävät muuton jättämän sosiaalisen tyhjiön.

Ystävät ja perhe vain ovat kaukana. Siksi olisi mukavaa tuntea joku, jonka voisi kutsua kahville kesken päivää.