Elämän pieniä iloja

Arkea ei voi aina (lue:melkein koskaan) piristää menemällä Pariisiin muutamaksi päiväksi tai ostamalla Marc O’Polon ruskeaa nahkalaukkua jota kävin himoitsemassa tai edes sitä 200 euron tuolia jota kävin katselemassa desing-liikkeessä… On siis keksittävä jotain muuta. Minua auttaa muutama asia niin paljon.

Siivosin koko talon niin siistiksi kuin pystyinkin. Taloa ympäri kävellessä oli ilo huomata tiskit kuivumassa ja pölyä ei näkynyt misssään. Ulkoa puhaltaa raikas syystuulii ja aurinkokin paistaa pitkästä aikaa, se tekee talosta vielä siistimmän näköisen. Ainoa mikä tuolla vaanii viellä, on tuo kauhea vaatekaappi jossa ei ole minkäänlaista järjestystä. Tarvitsen ehkä henkistä apua tuon kasan siivoamiseen.

Siistissä kodissa on ihana tehdä ruokaa ja näin ollen näköjään tuottaa lisää tiskiä. Onnistuin pitkästä aikaa tekemään hyvänmakuista ruokaa, joka vielä näyttikin hyvältä, vaikka olisihan siinä ollut ehkä hieman parantamisen varaa. Olen kokkina täysin käsi ja osaan tehdä kunnolla vain pinaattipastaa. (Ja näköjään täytettyjä paprikoita!) Olen varmaan aiemmin kirjoittanut, että minulla on käytössä vain pikakahvia. Se maistuu aika todella pahalle, mutta olen keksinyt siellä pienen pelastajan ja se on maidonvaahdotin. Tuo pieni laite Ikeasta joka maksoi huimat 1,5e pelastaa aamut ja päivät, kun vaahto peittää pikakahvin näön ja maun. Lempikahvikuppi ja maitovaahto ovat juurikin niitä arjen pieniä iloja. Samalla unelmointi oikeasta kahvinkeittimestä tuo jo omanlaistaan iloa. Tällähetkellä nautin siis kahvia ja sinkkuelämän katsomisesta. Joskus ”lupasin” itselleni, että en mene massan mukana ja katsele tuota kyseistä sarjaa, mutta kummasti siihen jää koukkuun, vähänkuin Gossip Girliin tai Simpsoneihin.

Löysin ruisleipää!!!

Illalla aijon nauttia pitkästä juoksulenkistä metsässä. Tuo ylä-ja alamäkiä täynnä oleva lenkkipolku on niin kaunis ja rauhallinen jossa niin perheet, pariskunnat kuin me yksinäiset juoksijat pistämme menemään. Hyvällä tuurilla vastaan saattaa tulla hevonen. Kerran en katsonut yhtään eteeni ja kun sain katseeni maasta, edessäni seisoi hevonen metrin päässä minusta. Sanoin ratsastajalle anteeksi hyvin epäselvällä saksalla ja pinkaisin karkuun seuraavan mutkan taakse. Seuraavan kerran kun olette lenkillä, älkää tehkö samaa virhettä kuin minä ja pitäkää pää ylhäällä. Ja hei, hyvää epäonnistumisen päivää. Toivottavasti päivänne onnistuu!

-Olga