Kaunis ja oma elämä

Mun sisustustyyli on ollut aina hiukan tylsä. Viime vuosina se on ollut lähinnä mahdollisimman puhdasta ja selkeää. Pienessä yksiössäni lähes kaikki tekstiilit ja suurin osa huonekaluistakin on ollut valkoisia. Pieneen tilaan sai valoa ja tilaa vaaleilla pinnoilla. 27,5 neliötä täynnä vaaleita tekstiilejä, pieniä söpöjä yksityiskohtia ja käytännöllisiä huonekaluja. Ei liian kallista tavaraa kiitos. Jos ja kun kyllästyn niin ei kirpaise vaihtaa ja ostaa uutta.

En ole siis koskaan ollut mikään oman elämäni Marko Paananen vaan enemmänkin ihminen joka haluaa että koti on siisti, selkeä ja puhdas että viihdyn siellä.

Nyt kun tulee oltua pääsääntöisesti mun Lottovoiton kotona, on ujo sisustus- ja pesänrakennus vimma rantautunut minun mukanani. Kämppä onkin melko vastaanottovainen johtuen siitä että lusikanjako tilaisuuden jälkeen kämppään jäi kaikuvia huoneita ja tyhjiä hyllyjä ja nurkkia. Ihan perus aluslakanoista tv-tasoon on käyty noutamassa Ikean lauantai iltapäivän ryysiksestä.

Lottovoiton kämpässä on hauskinta se että sotkemistilaa on kahdessa kerroksessa. Herkuimpia juttuja on portaiden alla oleva soppi ja portaiden yllä oleva parvi. Niihin haluan jotain käytännöllistä ja yllättävää. Muutenkin, kerrankin haluan haaskata ajatusta ja aikaa sisustukselle.

Tällä kertaa, poiketen muista edellisistä paremmista puoliskoistani, Lottovoittoa myös tuntuu kiinnostavan mitä laittioille ja seinille heitetään. Ja kiva niin. Saa tehdä yhdessä molempia miellyttävän pesän.

Ja tyyli taitaa olla selvillä.

Meillä on naamiaiset.

Sain aikoinaan entisen poikaystäväni äidiltä puolikkaan enkelin torson. Sekin pääsi vihdoin kotiin, oman pilvensä päälle parvelle.

Koristeellisia naamioitakin on jo kerääntynyt muutamia tyypin Venetsian reissulta. Mustia ja valkoisia verhoja. Kultaisia ja hopeisia koristeita. Valkoisia ja mustia huonekaluja.

Joulupukilla saattaa myös olla iso taulu teetettynä meidän naamiaisia varten. Enää puuttuukin lentelevät nuottivihot ja oopperan kummitus.

Ja kuvathan löytää kun iskee Googleen Venetsialaisen naamion.

No ihan aluksi täytyy sanoa, se että sain tämän haasteen ilostutti päivääni jo mukavasti! Kiitos siitä Miiza!

Liian harvoin tulee pysähdyttyä arkena mietiskelemään mikä tässä päivässä on erityisen hyvää ja mikä tekee minut iloiseksi.

Yllätyksekseni huomasin että tänään onkin tapahtunut paljon pieniä asioita joista tulin hyvinkin iloiseksi. Ehkäpä niitä löytyy ihan jokaisesta päivästä jos vaan pysähtyy huomaamaan.

1. Lotossa on jo yli sata päävoittajaa.

Minähän olen yksi niistä.  Ja se palkinto on tuossa kuvan vasemmassa ala kulmassa. Paula Vesalan Miten ja miksi kertoo kaiken olennaisen.

2. Tänä aamuna ensimmäistä kertaa laitoin töissä nappeihin soimaan jouluradion. Maltoin odottaa näinkin pitkään. Joulu is finally here.

3. Ystäväni on ihastunut. On ihanaa nähdä ystäväni niin onnellisena. Rakkaus tekee ihmisestä niin kauniin.

4. Töissä pieni joulukoriste ilostuttamaan työpäiviä ja muistuttamaan vähenevistä työpäivistä joulua kohti.

5. Itse tehdyt raakapatukat.

6. Viisaat sanat naistenlehdessä.

"Ne jotka väittävät ottavansa kerran viikossa kahvin kanssa yhden konvehdin ovat epäilyttäviä henkilöitä"

Joulun ensimmäinen piparkakkutalo on tehty. Ja nättihän siitä tuli. Vaaleanpunainen söpöys, ranskanpastillit, hopeahelmet ja kaikki.

Laskin ja suunnittelin itse kaavat joten ylpeys tästä hempeästä Niiskuneidin jouluasunnosta oli sitäkin suurempi.

Vaan koki ylpeys kolauksen kuitenkin hyvin pian.

Sillä talo joutui purkutöiden alle lähes heti harjakaistensa jälkeen. Noin 15 minuutin päästä pystytyksestä rysähti.

Kävi meinaan kuulkaas niin että taikina petti. Petti rakennuttajansa, talon ja sen ylpeyden.

Aion syyttää tästä siis taikinaa. Laktoositonta piparkakkutaikinaa.

Huomasin jo sitä työstäessä sitä raakana että se hajoaa käsiin eikä jousta ollenkaan niin kuin piparitaikina normaalisti. Kuviot eivät kestäneet siirtoa pöydältä pellille ollenkaan joten jouduin kaulimaan ja leikkaamaan osat suoraan leivinpaperilla.

Uuniin ja uunista ulos ne sain ilman sen kummempia ihmettelyitä ja jätin osat jäähtymään päiväksi. Liimatessa osia toisiinsa huomasin jälleen että taikina oli kypsänäkin kovin murenevaa sorttia ja lopullinen totuushan paljastui talon valmistuttua kun käänsin selkäni ja uskaltauduin ulos keittiöstä.

Kuvia tietty (ja onneksi) ehdin näpsästä jo ennen romahdusta. Ja sen toki jälkeen.

Ihan varmuudellahan en voi sanoa johtuiko romahdus tämä taikinasta ja siitä että se oli tällä kertaa laktoositon tavallisen sijaan, vai oliko leipojassa ja kannattavuuslaskelmissa se pääasiallinen vika mutta joulurauhan taatakseni selitän asian itselleni näin.

Mitä olisi joulu ilman yhtä epäonnistunutta piparkakkutaloa. Ei niin mitään. Kyllä tuskan hiki, hermojen menetys ja raivon kyyneleet kun tajuat hukkaan heitetyt raaka-aineet, tunnit ja työn määrän, on ihan omaa luokkaansa nostamaan jouluhengen kattoon.

No sarkasmi sikseen. Tässä yhdistyi kaksi elämän totuutta, epäonnistuminen ja onnistuminen. Ulkoasu tosi jees, lopputulema ei niin tosi jees.

Pointtihan tässä nyt kuitenkin oli se joulupuuhastelu, tuoksut ja piparin syönti.

Ja laktoosittomana se oli maultaan kylläkin parempi ja vatsaa hellivämpi kokemus.