15 sekuntia sen jälkeen kun löit kiukkarin pöydän kulmaan
Se fiilis mikä tulee aikaisintaan 15 sekuntia sen jälkeen kun olet ensin lyönyt kiukkusuonesi johonkin terävään ja pääsi on ollut ikuisuudelta tuntuvan hetken kivunpilvessä, tiedätkö sen? Tunnet kuinka huumaava kipu helpottaa ja kroppasi rentoutuu, ajatus kulkee taas. Mulla on sellanen olo. Lähiaikojen elämänmuutoksien ja äskettäisten tapahtumien johdosta mä todella pystyn aistimaan sen jokaisen helpotuksen asteen. Ihmettelen vain voinko samanaikaisesti olla surullinen ja äärimmäisen onnellinen?
Mä vihaan kaikkea jotka päättyy joskus. Syksy on synkkä ja lohduton. Se päättää valoisan ja toiveiden kesän. Illat on surullisia. Ne usein ovat vain pimeitä ja lohduttomia päivän päätteitä, jolloin tajuaa että menipä päivä sekin, hupsistaheijaa. Viimeiset hetket juhlapäivinä, elokuvan lopputekstit ja se hetki kun tiedät sanovasi viimeisen kerran hänelle hyvästit. Nämä kaikki saa mun sydämeni ahdistumaan surullisesti.
Mä rakastan alkuja. Puhdistavia muutoksen uusia alkuja. Muutto. Voi niitä vielä tuntemattomia seiniä ja lattioita, jotka eivät ole vielä kertaakaan kuulleet aamuisin uusien varpaiden hipsutusta vessaan! Tai niitä jo viime elokuussa ostettuja teepusseja, jotka eivät ole vielä löytäneet vakiopaikkaansa uudessa keittiönkaapissa. Kevät. Kevät tuo toivon, ilon ja uuden alun tullessaan. Kesällä nautimme uuden alun ensimmäisistä metreistä. Aamut. Aamut kannustaa meitä tekemään tänään jotain erilaista, puhaltaa toivoa masentuneimmankin kuuroihin korviin. Tällaisina äärettömän kauniina syksyisinä aamuina, pyöräillessäni hiljaisuudessa kohti määränpäätä, tunnen pystyväni taas mihin vaan. Olen niin kiitollinen että löysin takaisin.
Kriisitilanteissa ihminen yleensä pyrkii huijaamaan itseään että kaikki on ok. Otukset peittävät, muuttavat tai räjäyttävät elämänsä, ongelmansa ja itsensä niin että se häviää kaiken epäolennaisen sekaan ja kaikki näyttää olevan ok. Pinnan alle jonne on haudattu oikea minä ongelmineen, sinne ei nää kukaan, edes itse. Ystäväni muistutti minua eräästä asiasta. Ihminen palaa kuitenkin lopulta aina juurilleen, etsimään itseään. Kaiken kriisin aiheuttaman muutoksen, kapinoinnin ja tyhjyyden jälkeen, ihminen haluaa tuntea itsensä ja ympäristönsä omaksi. Lopulta ne uudestaan värjätyt ja leikatut hiukset, lävistykset, tatuoinnit tai törröttävät luut katsovat sinua peilistä ja ne tuntuvat nauravan sinulle kuin Naurava kulkuri nousuhumalassa muumimamman essu päällä. Et tunnista itseäsi. Pikku hiljaa riisut ensin maskin ja korut. Sitten peruukin ja tekokynnet. Lopulta olet täysin alasti ja puhdas. Voit aloittaa itsesi rakentamisen uudestaan. Rakentamisen, ei palasten uudelleen kokoamisen.
Istuessani viikonvaihteessa lapsuudenkodissani, entisessä huoneessani, muistan ja huomasin kuinka paljon jälkiä elämäni sinne jätti. Kuinka monta kertaa lattialla on maannut verinen sydämeni, verisuonet sojottoaen tallottuina mihin sattuu. Kuinka monet kerrat ne seinät ovat kuulleet hysteerisen iloisen naurun, johon on sekoittunut räkää ja kyyneleitä. Kuinka monta tahraa sen huoneen lattiassa on läikkyneistä kuohuviinilaseista ja kuinka monta kertaa tuo sama seinäpeili on katsonut minua silmiin kun olen yhä uudelleen ja uudelleen vaihtanut aamuisin paitaa ja illalla maalannut huuliani perhoset vatsassa! Kuulivat ne seinät kerran ujon pierunkin!
Kävellessäni usein entisen asuntoni rapun ja ikkunoiden ohi, jossa vietin siis 2,5 vuotta asuen kämppikseni kanssa, muista ne useat, pimeät ja viinin humalluttaneet loppuillat, jolloin horjuimme käsikynkässä korkeissa koroissa baarista kohti sänkyä. Usein sydämet toivoa täynnä ja uusi numero puhelimen muistissa. Vielä useammin sydän särjettynä ja irtoripset poskilla roikkuen. Muistan myös ne sunnuntaiaamut, jolloin heräsin jälleen siihen todellisuuteen että ei se soittanut sittenkään ja olen edelleen yksin.
Mutta muistan kuitenkin myös ne yhteiset hetket keittiössä, jolloin meillä oli kädet sämpylätaikinassa, vatsat hellinä nauramisesta tai treffit sovittuna seuraavalle illalle! Sen tuoksun sieraimissa kun naisten lukemattomat parfymit ovat sekoittuneena toisiinsa juhlapäivän kunniaksi. Tai ne hetket kun salmiakkisnapsit ovat läikkyneenä olohuoneen lasipöydälle ja parvekkeella on kaksi kappaletta suutelevia huulia. Olen onnellinen että ne kaikki muistot ovat siellä jossain mutta olen vielä onnellisempi että ne eivät seuraa minua enää sieltä jostain mihinkään. Tämän hetkisessä kodissani lattiat ja seinät tulevat keräämään aivan uusia tahroja, kolhuja ja ryppyjä, jotka voin joskus tulevaisuudessa hyvästellä ja mapittaa pois kun sen aika tulee. Ja tahrojen pinttyneisyyden ja ryppyjen määrän volyymista riippuen, tunnen joko riemua tai jälleen sen helpotuksen hetken 15 sekuntia sen jälkeen kun olen lyönyt kiukkarini pöydän kulmaan. Kaikista todennäköisemmin tunnen niitä molempia.