Ajan pakastusta

Voi olisipa minulla aikaa, ja ennen kaikkea taito, olla niin kiinni hetkessä että voisin kuulla mustikanvarpun kasvavan. 

Tai kyky pysäyttää aika, niin kuin kypsän mustikan voi pakastaa. 

Toisaalta pelottaa kun aika tuntuu juoksevan ylitseni ja elämä ajaa vasemmalta ohitseni, ilman että olen vielä ehtinyt saavuttaa asioita mitä minun olisi jo pitänyt saavuttaa. Tai mitä olisin halunnut saavuttaa. Niin, saavuttanut… noh enemmänkin saanut. Nimittäin perheen, rakkauden, sen tilan jolloin kaikki tuntuu olevan vihdoin valmista?

Toisaalta tuntuu että aika matelee. Se ei mene millään eteenpäin. Tekisi mieli laittaa se mikroon pikasulatukselle niin kuin pakkasmarjoille voi tehdä. Sitä tahtoisi jo aikaan jolloin kaikki on valmista. Onko sellaista aikaa? Tuleeko sellaista aikaa?

Mitäs jos kaikki onkin juuri nyt. Ja ajatellessasi jo ensi vuoden mustikkasatoa et näe juuri tämän mustikanvarpun kasvavan. Suurella todennäköisyydellä ensi vuoden sato on kuitenkin joko täyttä sutta, yhtä keskinkertaista kun tämäkin vuosi, mutta tuskin ainakaan sen marjaisempi kuin tämä.

Ja vaikka olisikin ei siitä kannata murehtia tai siitä pääse nauttimaan sen aiemmin kun vasta sen aika on.