Ajatusten pätkiä Nizzassa

Departure

Jännä kuinka erilaista on lähteä reissuun kun on joku joka jää odottamaan sua kotiin. Sellainen ylitsepursuava into ”olen villi ja vapaa, ja voin kuolla vaikka keskelle Nizzan rantakadun vilinää jos siltä tuntuu” -tunne on huomattavasti hailakampi. Noh sitä tainnut olla enää juuri ollenkaan. Sitä jää ajatukset ja sydän osaksi kotiin jo lähtöportilla. Se osa heittää U-käännöksen portilla ja jää kielipitkällä rallattamaan sille toiselle osalle joka joutuu kuitenkin itsepäisyyden ja itsenäisyyden nimissä kulkemaan siitä portista ulos.

Vielä kuukausi sitten tuntui aivan hullulta ajatukselta että jäisin ikävöimään Hyvää Miestä reissun ajaksi. Saatika pieneen mieleeni mahtui ajatus siitä että ottaisin hänet mukaani. Ei, se tuntui siltä  kun olisi juuri suostunut kämppäkaveriksi Niko Saarelalle sardinipurkkiin.

Lähtöpäivänä kentällä, lähtöpusuja vaihtaessa, huomasin kuitenkin näiden ajatusten kääntyneen aivan ympäri. Ja suunnitelmani rakentaa itseni, yksin ja vain omilla rakennuspalikoillani, kokonaiseksi syömishäiriön jälkeen, on nyt muutamassa viikossa vesittynyt aivan täysin. Mun henkilökohtaiseen peliini, Huojuva torni, onnistui kuitenkin ujuttautumaan toinenkin osanottaja omine Lego palikoineen ja nyt rakennelma on jo hyvinkin haavoittuvainen niiden rakenteiden läsnäolon suhteen.

Perillä

Silmät tillittäen Nizzan nättiä kevätiltaa. Kun pakottautuu riisumaan takkinsa, istumaan alas ja pysähtymään ajattelemaan elämäänsä. Kun kaikki häiriötekijät ovat ulottumattomissa ja ainoa tehtävä sillä hetkellä on kumota yksi viinilasi kurkkuun, sitä havahtuu huomaamaan kuinka sitä yhtäkkiä on saanut kaiken. Sen kaiken mitä on toivonut ja mistä on haaveillut. Ihanan poikaystävän ja itsensä terveeksi. Samassa sitä kuitenkin havahtuu myös siihen ajatukseen kuinka paljon enemmän on nyt menetettävää. Silloin iskee hätäinen levottomuus. 

Mitä jos kaikki onkin harhaa? Mitä jos kaikki yhtäkkiä hajoaa? Mitä jos tapahtuu jotakin kauheaa joka on oman hallinnan ulottumattomissa?

Sitten mä huomaan että Toivo on kuitenkin voittanut Pelon. Vihdoin Toivo sai täyskäden! Bingon! Seitsemän oikein! Kaikki on sen arvosta, pakko olla. Epäusko vaan nostaa päätään ja alkaa kyselemään erinäisten jekkujen perään. Mitä tämä tulee maksamaan mulle tilinpäätöshetkellä? 

No en välitä enää. Nyt tuhlataan niin että budjetit ja tuloslaskelma paukkuu!

Viini ja tupakka Nizzan auringon alla, check. Ikävöinti hulluna, check.

 

Rakkautta tuliaisiksi, check. Syö jotain mitä et normaalisti suostuisi suuhusi laittamaan, check. 

No hyvää vappua

Mä olen nyt periaatteesta ja tietoisesti paennut vappua jo kahtena vuonna. Vappu, juhannus, joulu, uusivuosi ja muut ovat perhejuhlia ja siten myös rakastavaisten juhlia. Jotenkin mulla ollu sellanen olo et mulla ei oo ollu lippua niihin kemuihin joten en oo jaksanut hypettää sydämellä niistä siis enää aikoihin. Juu tyhmä mutta tosi ajatus. 

Tänä vappuna, paettuani Nizzaan, mä kuitenkin ikävöin vappua ja jopa niitä kamalalta haisevia pierukaasuja ruuhkaisella vapputorilla. Koska tänä vappuna mullakin olisi ollut pelle jota pussata vielä aamuyöllä juuri ennen laskuhumalan nuijanukutusta. 

Kuinkahan käy ensi vuonna. Pakkaanko pinkin matkalaukkuni jälleen vai joko sitä jäisi lentelemään kotisuomeen vappupalloksi räntäsateeseen. 

Kotimatkalla

Koti-ikävä kasvoi kuin pavunvarsi ihmemaassa kun Hyvä Mies lähetti viestillä tehtävän kuunnella Elastisen Kerrankin kappaleen. Tuli kuulemma minä mieleen. 

Ajatella, että joku oikeasti pitää musta minuna. Siis luonteeni ja olemukseni takia. Ei hiusvärin tai vaa’an lukeman perusteella. Ei sen takia että mä olen soma näyttelyesine käsipuolessa tai siksi että mä vaan satuin olemaan siinä sopivasti. Tämä Joku sattuu olemaan vielä äärimmäisen kiltti, kärsivällinen, rehellinen ja turvallinen Mies. Mun poikaystävä! Ja mä olen sanoinkuvaamattoman ylpeä ja onnellinen siitä. 

Mä luulen että en ole enää kaukana siitä että olisin halukas syömään sen paketillisen voita tarvittaessa.