Arvoton

Mitä sanon pienelle ihmiselle kun häntä ei enää kukaan näe tai kuule. Kun häntä ei kukaan tarvitse tai halua.

Mitä sanon hänelle kun hän kysyy miksi hän on täällä. Kuinka ohjeistan häntä elämään elämää varten, joka on turha. Jolla ei ole tarkoitusta, missiota, visiota tai strategiaa. Nauratanko häntä ”kaikella on tarkoituksensa” virrellä? Vai huijaanko häntä ”kaikki vielä muuttuu hyväksi, saatpa nähdä” virkkeellä? Lempi valheeni on ”kaikki voi muuttua päivässä, et tiedä voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan”. 

Kuinka mä voisin uudelleen juoksettaa ne hyytelöityneet unelmat ja haaveet, jotka eivät enää toteudu ja jonka tilalle on turha keksiä mitään uutta. Liivate on jo hyytynyt, ei ole enää mitään pelastettavissa. Siellä se nököttää yksin jääkaapissa valo seuranaan. Ja siellä tuoksuu lisäksi sipuli. 

Kuinka saisin hänet käyttämään ruusunpunaisia linssejä kun hän ei nää enää maailmaa kuin muut. Sinistä taivasta, kirkkaita säteitä, vihreitä lehtiä tai kastematoa kivetyksellä. Kuinka saan pyyhittyä kokonaan pois ne aamuyön oksennukset pois alfatilta ja pissan hajun nurkista kun ne ovat ainoat asiat mitä hän enää aistii. 

Autanko minä häntä nostamaan jalkaa joka askeleella vai kannanko hänet jo pois. Kukaan ei huomaisi hänen poistumistaan. Hänen läsnäolonsa ei ole enää olennainen maailmalle. Universumin tasapaino ei heiluisi. Poisheittohinnalla alekorissa viimeisenä, mikä mahtaakaan olla tavaran arvo? Lue: arvottomuus. 

Kuinka minä lohdutan häntä kun hän huomaa ja ymmärtää todella olevansa arvoton ja sairas elämästä. Tarjoan viimeistä lohduttavaa tikkaria jota hän ei kuitenkaan ota. Vai annan kylmästi syanidi napin jota hän on jo odottanut.