Ei sais pelätä niin helvetisti – jäätelöjonossa

Paljon on tapahtunut tämän kesän aikana. Ero, tulevaisuuden suunnitelmien muutos, totuttelu yksin eloon, deittailu ja se…

Ja kivan tyypin tapaaminen.

Sen jälkeen onkin vallinnut melko hämmentävät olosuhteet. Kaveri asuu ex-tyttöystävänsä kanssa vielä eikä vanhemmillekaan ole kerrottu. Kaveri on kuitenkin tosi innokas ja rehellisen oloinen. Tämän hetkisten tietojen perusteella ulkonäöllisesti ja luonteenpiirteiden perusteella juuri sellanen, no tosi sopiva.Tai oscarin arvoinen liero. Sillähän voi olla onnellinen parisuhde ja kaksi lasta. Farkkuauto sillä ainakin jo on. Ja rivarin pätkä.

Siksi mä en osaakaan nyt suhtautua tähän tilanteeseen mitenkään. Mä oon kokovartalo halvauksessa ja kaveri huomaa sen. Mihin asemaan mä itseni tässä laitan, vai onko mulla sellasta. Mihin paska altaaseen mä oon hyppäämässä. Ja taas ihan vapaaehtoisesti.

Tajusin mikä mun perimmäinen ongelma tässä tilanteessa on. Pelko. Pelko siitä että kohta sattuu taas ja kovaa. On vähän liiankin tuoreessa muistissa edellisen eron tunteet ja tyhjyys. Ja mä vihaan niitä tunteita. Sitä tilaa missä löyllyy kun et saa mistään kiinni ja kaikki meni päin seinää. Kun tulevaisuus ja oma elämä tuntuu lohduttomalta ja turhalta. Ja se itsensä keräily sen jälkeen. Mä en tiedä onko mulla oikeesti enää voimavaroja, siis just nyt, taas kohta yrittää nousta ylös uuden kaatumisen jälkeen. Se on se pettymys mikä on pahin. Se joka tekee ihmisestä pelokkaan, skeptisen, kyynisen, epävarman ja hysteerisen.

Mutta ei auta itku pitkässä jäätelöjonossa. Aiot seisoa siinä kuitenkin. Sä haluut sen jäätelön ja vaikka eka tuutti tippuu maahan kesken kaiken. Sä haluut uuden. Ja meet sinne jonon päähän uudelleen.

Yritetään siis muuttaa asennetta. Olla kärsivällisempi. Huolettomampi. Ja ennen kaikkea kuitenkin minä.