Happily wrinkled bedsheets

Mä en herännyt yksin.

Tiedättekö sen hetken kun hetki, jonka olet kuvitellut moneen kertaan päässäsi ja yrittänyt kuvitella miltä se vihdoin tuntuu jos ja kun se tulee eteen. Tuntuiko se siltä miltä olit sen odottanut tuntuvan? Tuntuiko sen ihmisen unen vartioiminen vielä samalta kuin ennen nälkävuosia ja ruttoa? Jos ei, niin miltä sitten? 

Tältä se siis tuntuu. Se tuntuu. En osaa selittää sitä tunnetta. Se on kaukana pahasta olosta kun Moon kuusta, mutta ei se ole riemuakaan. Sitä voisi varmaan kuvailla näin: Se muutaman sekunnin hetki kun on juuri hypännyt benji hyppytornista, juuri irroittanut varpaat laudasta. Paitsi että tässä tilanteessa se kesti kauemmin. Se tuntui siis erilaiselta kun kuvittelin, paljonkin. Mutta tässä tapauksessa se on vaan ja ainoastaan hyvä asia. Se saa oloni tuntumaan hyvältä. 

Mun ajatukset oli yhden tavallisen aamupäivän verran aivan muualla kuin siellä missä ne ennen aina tapasi olla, turvallisesti aikataulujen, rajojen ja pelkojen takana. ”No baby, I wasn’t scared of this world when you were here”

Asiat jotka poikkeavat normaalista, tilanteet jotka ovat uusia ja laittaa elämän taas ihan erilaiseen sävyyn, pelotti mua ennen valtavasti. Se että mä en tiedä, mä en mahda ja mä en (edes enää) välitä tuntuu nyt niin vapauttavilta ja jännittäviltä verbeiltä että! Nyt kun mä olen päättänyt ja antanut itselleni luvan heittäytyä järven selälle ilman airoja, tuntuu että nyt on vihdoin aikaa paistatella elämän auringossa tai kylpeä sen ajoittaisessa vesisateessa ilman kiireitä. Airot on pohjassa, mutta vettä ei ole äärettömiin, jostakin se rantaviiva piirtyy horisonttiin lopulta. 

Höyhen oli TUULIajolla.