Heureka!
Se taisi pamahtaa mieleeni juurikin hetki tämän jälkeen.
Sain viikonloppuna lisää matskua tutkimukseeni siitä mikä on oikea tapa ihastua ja tykästyä. Ja ennen kaikkea voiko se olla tietoinen valinta vai tapahtuuko se vain kohtalon sanelemana.
Alustava tutkimustyö:
Ystäväni oli teini-iässä rakastunut erääseen poikaan. He pitivät enemmän ja vähemmän yhteyttä vuosien saatossa, välillä ollessaan sinkkuja ja välillä ollessaan parisuhteissa. Siis parisuhteessa ei keskenään, vaan kolmansien osapuolien kanssa. Tämä touhu on helposti verrattavissa Mr Big:n ja Carrien tarinaan, joku maaginen voima tuntui vetävän heitä toisiinsa päin kerta toisensa jälkeen. Kuitenkaan koskaan enää teinivuosien jälkeen he eivät enää onnistuneet saamaan aikaiseksi kunnon parisuhdetta. Kylpyläviikonloppuja, pitkiä viikonloppua toistensa luona sekä muita kuherrusolotilatouhuja kylläkin!
Tämä juttu tuli vihdoin päätökseen kun ystäväni löysi tämän hetkisen poikaystävänsä. Ja kun Mr Big löysi itselleen Natashan. Aluksi en ymmärtänyt ystävääni, hän ei hehkuttanut onneaan, vaikuttanut ihastuneelta/rakastuneelta eikä muutenkaan kovin onnelliselta. Kyseenalaistinkin hänen onnensa usein. Ootko muka oikeesti, siis aikuisten oikeesti onnellinen, etkä oo nyt tyytynyt vaan johonkin? Unohtaaksesi Mr Bigin. Poikaystävähän tuli ystäväni elämään hivuttautuen ja vahingossa, kuitenkin juuri oikeaan aikaan, sillä hetkellä kun häntä eniten tarvittiin, mutta ei niinkään laastaritarkoituksessa vaan muuten vaan oikeaan saumaan.
Haastattelu:
Ystäväni sanoi todella olevansa ihan oikeasti onnellinen. Vaikka kukaan muu ei tuntunutkaan ymmärtävän (heidän) hänen parisuhdettaan. Ystäväni sanoi että eihän tämä ollut verrattavissa siihen teini-iän huumaavaan olotilaan mutta hän viihtyi hyvin miehen kanssa ja hänen oli hyvä olla. Hän sai olla tykätty ja onnellinen parisuhdelainen. Ja hän panosti suhteeseen 100 lasissa koska halusi niin, tyytymättä mihinkään. Ja koska tämä oli sitä rehellistä ja vilpitöntä (lue aikuista tykkäämistä) johon pystyi luottamaan, jäi voimia muuhunkin elämään ja itselle, kun siihen rakkaudessa riutumiseen ja rauhattomaan vaelteluun epävarmuuden reunoilla ei tarvinnut haaskata aikaa.
Johtopäätökset:
Ystäväni tilanne valkeni minulle. Lopulta oivalsin hänen onnensa ja samalla omani.
Vaikka mies ei vie sinulta jalkoja alta samantien, ja vielä sellaisella rytinällä että kypärän käytöstä pitäisi säätää laki ihastumisliikenteessä. Tai vaikka mies ei ulkoisesti muistuta sitä unelmien miestäsi. Tai vaikka parisuhde johon olet yhtäkkiä ajautunut ei muistuta laisinkaan sitä mitä olet itsellesi aina kaavaillut. EI välttämättä tarkoita sitä että se ei olisi silti se Oikea.
Minun tapauksessani mieshän on juurikin kyllä sellainen minkä näköiseksi, oloiseksi ja parisuhdevalmiuksiltaan olen kaiken kuvitellut. Minun tapauksessani se epäily kohdistu siis siihen paniikkiin kun en kulkenutkaan HETI pää pilvissä leijuen humaltuneena uudesta ihastuksestani.
Nyt yhtäkkiä huomaankin olevani melko hurmaantunut kaverin olemassaolosta ja ihanista huomioimisista joita häneltä saan. Odotan että nään hänet ja kiukustun kun en näekään.
Ja kun luin tämän jutun ihan sattumalta (tosin enemmänkin koskettaen minua ajan kanssa tutustumisesta kuin niistä ulkonäkövaatimuksista), heräsi mieleeni ajatus: jos tämä olisi kuitenkin sitä kohtaloa ja taidan olla ihastunut ihan aikuisen (joo luit oikein) oikeesti.
Jäänpäs mielenkiinnolla odottamaan mitä tässä seuraavaksi tapahtuu!