Kokototuuksiani Lissabonista
Täytyy aluksi heti tunnustaa. Melkein jätin lähtemättä.
Toivoin jossain vaiheessa melko innokkaastikin että jokin minusta riippumaton syy estäisi lähtöni. Lufthansan lakkoilu jo melkein pelastikin minut, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, thanks to God, pelastusrengasta ei käytetty kuitenkaan! Oli jo aikakin tämän paatin lähteä ajelehtimaan.
Syy miksi toivoin matkani peruuntumista, oli se että tunsin että en löytäisi siitä mitään uutta ja minua miellyttävää. Missä helvetin mielenhäiriössä olin matkan varannut? JA MAKSANUT?? En myöskään halunnut kertoa kenellekään reissustani ennen h- hetkeä. Sillä en tosissaan luottanut itseeni täysin, että todella lähtisin. Oikeastaan halusin mielummin linnoittautua viikoksi kotiin ja noudattaa arkirutiinejani, käyttää kaiken energian ja ajan taas kuntoiluun ja arjen suorittamiseen. Se tuntui lohdulliselta ja turvalliselta. Ennen kaikkea jälkimmäiseltä. Lähtö pelotti ja tuntui epämukavalta. Minä mitään uutta halunnut nähdä tai kokea.
Pikku hiljaa odotus kuitenkin kääntyi myönteiseksi. Jostakin syvältä se fiilis löytyi kun tarpeeksi sinnikkäästi sitä etsin. Ja mitä kauemmin sitä fiilistelin, sitä voimakkaammaksi se muuttui. Vihdoin se tunne valtasi minut,se tunne kun ei malta odottaa että pääsee lähtemään ja kokemaan.
Nyt en voisi olla iloisempi että lähdin. Tein juuri elämäni onnistuneimman matkan, kaikin puolin.
AIOIN, TEIN:
Tehtävät siis suoritettu.
- magneetti ostettu (oikeastaan 3 kpl)
- perinteinen portugalilainen leivos syöty (jep, kyllä, kokonaan)
- käyty eksymässä ja löydetty takaisin
- postikortti lähetetty matkaan
Tosin en tiedä löytääkö tarkoin turistikojusta valitsemani kartongin palanen perille saakka, sillä vaikka komea poika respassa vakuuttikin minulle että ei missään nimessä ota maksua kortin postittamisesta, epäilen että poika taisi nähdä vain kuitenkin turistitytön vaalean tukan ja minishortsit tummissa silmissään, ja korttini jää ajelehtimaan takahuoneen pöydälle lopullisena määränpäänä valtameri nimeltä dumpster.
- Ostettu (ainakin) yksi muisto lissabonilaiselta kirpputorilta
Ostin mm. vanhan lissabonilaissielun vauvan hahmoisen koriste-esineen muodossa. Ehkä hän on se lapsi jota en koskaan saa pitää sylissäni mutta joka on läsnä koko loppuelämäni, tähystäen kirjahyllystäni
VÄLÄYS:
Vaikka olin kaukana kotoa, ja kaikesta siitä mikä voisi edes vahingossa muistuttaa minua jostakin menneestä, ohi kulkevan lissabonilaismiehen parfyymi vei minut muutamaksi sekunniksi pikajunalla menneisyyteen, vuoteen 2006. Tuoksu tuli jostain kaukaa, rakkauden ja onnen lippaasta, saaden minut hymyilemään.
Muutama sekunti, ja hetki oli ohi. Huomasin että kun palasin takaisin nykyhetkeen, suuni oli entistä hymyilevämpi. Uskoinko ja tiesinkö vuonna 2006, tai edes vielä vuoden 2012 alussa, että uskallan lähteä vieraaseen maahan yksin kauas kotoa, kauas pakkomielteestäni ja sairaudestani. Riemuitsemaan siitä että vieraan maan metro suhahtaa eteeni satojen kilometrien tuntivauhdilla, pysähtyy, ja noukkii ikään kuin vain minut kyytiinsä, matkalle nimeltään elämä.
